säteilyllä

Säteilyllä tarkoitetaan energian siirtymistä lähteestä ympäristöön tai materiaaliin, yleensä energian kuljettajina sekä sähkömagneettisia että hiukkasmaisia aallon- ja partikellajeja. Säteily jaetaan ionisoivaan ja ei-ionisoivaan: ionisoiva säteily kykenee irrottamaan elektroneja atomin ulkokuoresta, kun taas ei-ionisoiva säteily ei tavallisesti aiheuta suoraa ionisaatiota. Esimerkkejä ionisoivasta säteilystä ovat röntgen-, gamma- ja α- sekä β-säteily, kun taas näkyvä valo ja useimmat radiotaajuus- ja mikroaaltoalueen säteily ovat ei-ionisoivia.

Lähteitä säteilylle ovat sekä luonnolliset että ihmisen toiminnan aiheuttamat. Luonnollisia lähteitä ovat esimerkiksi kosminen säteily, maaperän radon, sekä auringon ultraviolettisäteily. Ihmisen toiminnasta peräisin olevia lähteitä ovat lääketieteelliset kuvantamismuodot ja sädehoito, teolliset mittaukset ja sterilointi sekä ydinvoimalat ja tutkimuslaitokset.

Säteilyn määrää mitataan erilaisilla yksiköillä. Absoluuttinen säteilyannos kuvataan graylla (Gy), kun taas tehokas annos, joka huomioi säteilyn vaikutukset ihmiselimistöön, mitataan sievertillä (Sv). Aika-suhteelliset suureet kuten becquerel (Bq) ilmentävät säteilyaktiivisuutta. Eri mittauksilla on erilaiset käyttötarkoitukset ja sovellukset diagnostisissa ja turvallisuuslaskelmissa.

Turvallisuus perustuu periaatteeseen ALARA (ahdas, pienin mahdollinen annostus). Tärkeimpiä keinoja ovat ajan vähentäminen, etäisyyden lisääminen ja asianmukainen suojautuminen sekä rakenteellinen suojaus. STUK ja kansainväliset viranomaiset määrittelevät rajoituksia ja standardeja, joita noudatetaan lääketieteessä, teollisuudessa ja tutkimuksessa riskien minimoimiseksi. Säteilyllä on sekä suuri hyöty että potentiaalinen haitta, ja sen legitiimi käyttö vaatii huolellista valvontaa ja turvallisuutta.