Päätöksentekomallit

Päätöksentekomallit ovat teorioita ja menetelmiä, joita käytetään kuvaamaan ja ohjaamaan sitä, miten yksilöt, ryhmät tai organisaatiot tekevät päätöksiä. Ne voivat olla normatiivisia (miten päätökset tulisi tehdä), deskriptivisiä (miten päätöksiä oikeasti tehdään) tai preskriptiivisiä (miten päätöksentekoa tulisi tukea).

Rationalisesta päätöksenteosta kertovat normatiiviset mallit korostavat systemaattista lähestymistapaa: määritellään tavoite, kartoitetaan vaihtoehdot, arvioidaan arvoja ja riskejä sekä valitaan optimaalisin ratkaisu hyötysuhteen mukaan. Tässä kuviossa oletetaan usein täydellinen informaatio, lineaarinen prosessi ja objektiivinen vertailu.

Deskriptiiviset mallit huomioivat, että todellisessa päätöksenteossa vaikuttavat kognitiiviset rajoitteet, epävarmuus ja aikapaineet. Simonin rajattu rationaliteetti, heuristiikat ja vinoumat selittävät, miksi päätökset ovat usein riittäviä mutta eivät optimaalisia. Incrementalismi kuvaa pienten, asteittain tapahtuvien muutosten kautta toimeenpantavaa politiikkaa, kun taas garbage can -malli nähdään organisaatioiden päätöksentekona, jossa ongelmat, ratkaisut ja osallistujat sekoittuvat sattumanvaraisesti.

Muita tavallisia malleja ovat recognition-primed decision making, joka soveltuu nopeasti muuttaviin tilanteisiin, sekä monikriteerinen päätöksenteko (MCDA), joka järjestää arvojen ja kriteerien systemaattisen vertailun. Päätöksentekomallit ovat yleisesti käytössä liiketoiminnassa, hallinnossa, politiikassa sekä päätöksenteon tukijärjestelmissä ja analyyttisissä työkaluissa.

Rajoitteita ovat epävarmuus, tiedon kustannukset ja moniarvoisuus, jotka vaikuttavat mallien soveltuvuuteen todellisessa päätöksenteossa. Ne tarjoavat kuitenkin kehyksen ymmärtää päätöksentekoprosesseja ja parantaa päätöksenteon laatua.