Pääomapuskurit

Pääomapuskurit ovat lisäpääomavaroja, joita rahoituslaitokset, erityisesti pankit, pitävät yllä riskipainotettujen varojen päälle. Niiden tarkoituksena on absorboida tappioita ja turvata toiminta kriisien tai taloudellisten jyrkkienvaihteluiden aikana sekä lisätä luottamus järjestelmään.

Pääomapuskurit ovat osa kansainvälistä Basel III -sääntelyä sekä EU:n pankkitoiminnan säädöksiä CRD/CRR-rajapinnassa. Niiden tarkoituksena on vahvistaa rahoitusalan vakautta puskuroimalla pankkien kykyä selviytyä tappioista ilman julkista tukia. Puskurit muodostuvat etupäässä korkealaatuisesta pääomasta, kuten CET1- (Common Equity Tier 1) pääomasta.

Puskurityyppejä on useita. Yleisesti mainitaan pääomansuojapuskuri (capital conservation buffer), vastakäyrän puskuri (countercyclical capital buffer) sekä järjestelmän kannalta tärkeiden pankkien lisäpuskuri (kutsutaan usein G-SIB-puskuriksi, eli suurimpia järjestelmän kannalta riskipakun puskureita). Näitä puskureita voidaan laskuttaa pääomavaatimusten päälle, ja ne on tarkoitettu käytettäviksi tappioiden sattuessa eikä niitä pidä ylläpitää ainoastaan vallitsevan voiton maksimoinnin vuoksi.

Suomessa ja muissa EU-maissa Finanssivalvonta sekä muut viranomaiset seuraavat, että pankit ylläpitävät vaadittuja puskureita ja toteuttavat sääntelyn ohjeita. Käytännössä pääomapuskurit vaikuttavat pankin riskinhallintaan, vakauttavat luottojen saatavuutta ja vaikuttavat pankkitalletusten luottamukseen.

Kriitikot huomauttavat, että puskurien käyttöönotto voi vaikuttaa pankkien lainanantoon lyhyellä aikavälillä, mutta kannat ovat, että ne parantavat kriisinhallintaa ja veronmaksajien kustannuksilta suojaamista pitkällä aikavälillä.