Puudutusaineet

Puudutusaineet ovat lääkkeitä, joiden tehtävänä on vähentää tai poistaa tuntoalueen kipu. Niitä käytetään sekä paikallisina puudutteina, jotka antavat tuntohehkun vain pienelle alueelle, että yleisinä puudutuslääkkeinä, joiden avulla potilas nukkuu tai ei tunne kipua koko kirurgisen toimenpiteen ajan.

Paikalliset puudutusaineet voidaan antaa esimerkiksi suoraan kudokseen ( infiltraatio), läheiselle hermolle (neuvoerne), tai alueen ympärille erillisellä peito- tai suojarajalla. Tunnetuimpia aineita ovat lidokaiini, prilokaiini, bupivakaiini ja mepivakaiini. Ne voivat olla amide- tai esteriyhdisteitä, mikä vaikuttaa hajoamiseen maksassa tai veriplasmassa sekä allergiariskiin. Esimerkkejä haittavaikutuksista ovat hermo- tai sydänoireet, allergiset reaktiot sekä harvinaisissa tapauksissa systeeminen toksisuus suurten annosten epäonnistuessa. Prilokaiini ja joidenkin muiden ainesten yhteydessä voi esiintyä methemoglobinemia aiheuttavia vaikutuksia.

Käyttöalueet kattavat yleisesti hammaslääketieteen toimenpiteet, pienet leikkaukset ja kontaktien lisäksi epiduraali- tai spinaalipuudutukset synnytysaikana tai suuremmissa kirurgisissa toimenpiteissä. Paikalliset puudutteet voivat toimia yksin tai yhdessä muiden kivunlievitysmenetelmien kanssa.

Yleiset puudutusaineet aiheuttavat tajuttomuuden, unohduksen, kivunlievityksen sekä lihasheikkouden kaltaisia vaikutuksia. Niitä annetaan yleensä inhalaatio-/infuusiohoitoina tai suonensisäisesti. Turvallisuus riippuu potilaan terveydentilasta, annostuksesta ja käytetyn aineen tyypistä; yliannostus voi aiheuttaa CNS- ja verenkierto-oireita, jolloin hätähälytys on tarpeen.

Puudutusaineiden käyttö on yleistä nykyaikaisessa lääketieteessä ja terveydenhuollossa, mutta vaatii osaavaa käyttöä ja potilastietojen huomioon ottamista.