Perustoimintakyvyn

Perustoimintakyvyn käsite kuvaa henkilön kykyä selviytyä itsenäisesti päivittäisistä perustarpeista, kuten ruokailusta, peseytymisestä ja hygieniasta, pukeutumisesta sekä siirtymistä. Se on keskeinen osa arjen selviytymisen arviointia terveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa. Perustoimintakykyä arvioidaan usein osana laajempaa toimintakyvyn mittaria, ja sen taso vaikuttaa hoidon tarpeeseen sekä palveluiden määrään ja suuntaan.

Osa-alueet voidaan jaotella perustoimintoihin ja laajempiin tehtäviin. Perustoimintoihin kuuluvat esimerkiksi ruokailu, peseytyminen ja hygienia, pukeutuminen sekä wc-käynnit. Siirtymät, kuten sängystä istumaan siirtyminen, ovat osa päivittäisiä liikkumisen toimintoja. Laajemmat toiminnot, kuten IADL:t (ruoan suunnittelu ja valmistus, kotityöt, rahankäyttö, kauppareissut, lääkkeiden hallinta, julkisen liikenteen käyttö), kuvaavat itsenäisyyden tasoa arjen vaativammissa tehtävissä.

Arvioinnissa käytetään sekä kliinisiä mittareita että käytännöllisiä työvälineitä. Suomessa yleisiä mittareita ovat Barthel-indeksi, Katz-ADL ja FIM, jotka antavat arvion itsenäisyyden tai avun tarpeen asteikolla. Perustoimintakyvyn arviointi tukee hoitosuunnittelua sekä kotipalveluiden ja kuntoutuksen päätöksiä.

Käytännössä perustoimintakyky sijoittuu WHO:n ICF-kehykseen, jossa toiminta, rajoitteet sekä ympäristö ja osallisuus ovat vuorovaikutuksessa. Kapasiteetti (kyky) ja suoritettu toiminta voivat poiketa ympäristön tuen mukaan.

Yhteenvetona perustoimintakyvyn heikkeneminen voi lisätä kotihoidon tarvetta ja vaikuttaa elämänlaatuun. Tämän vuoksi tuki voi sisältää fysioterapiaa, apuvälineitä sekä kotiin tehtäviä harjoitteita ja ympäristön mukautuksia.