Perikardiitti

Perikardiitti on perikardiumin, sydämen ympärillä olevan kaksikerroksisen kalvon tulehdus. Perikardium muodostaa kevyen liikkeen mahdollistavan ympäristön sydämelle ja rajaa tilaa sydämen liikkeelle. Tulehduksessa kalvo voi tiivistyä ja ilmaantua tilapäisiä oireita sekä harvinaisia komplikaatioita.

Syyt ovat usein idiopaattisia tai viruksellisia, mutta bakteeri-infektiot, autoimmuunisairaudet (esim. SLE, reumasairaudet), uremia, postinfarktinen tila (Dresslerin syndrooma), kirurginen syy sekä maligniteetit voivat aiheuttaa perikardiitin. Lääkkeet voivat myös laukaista tilan harvinaisesti.

Oireisiin kuuluu rintakipu, joka on usein terävä, pleuradiittinen ja pahenee syvään hengitettäessä tai makuuasennossa, sekä helpottuu eteenpäin nojaten. Saattaa esiintyä kuumetta, hengenahdistusta ja yleistä väsymystä. Tutkimuksessa voidaan kuulla perikardiaalinen hankausääni.

Diagnosointi perustuu oireisiin, elektrokardiografiaan, laboratorioarvoihin ja kuvantamiseen. EKG:ssä voi olla diffuusi ST-nousua ja PR-depression tai muita merkkejä tulehduksesta. Veriarvoissa tehokkuusnäytteinä ovat tulehdusmerkkiaineet, kuten CRP tai ESR; troponiinit voivat olla lievästi koholla, jos kyseessä on myoperikarditidi. Echokardiografia arvioi mahdollisen perikardiaalisen effuusion ja sydämen toimintaa sekä poissulkee muita syitä.

Hoito kohdistuu taustalla olevaan syyhyn. Yleisimmissä tapauksissa käytetään tulehduskipulääkkeitä (NSAID) ja kolkisiinia, usein muutaman viikon ajan; vakavammissa tai toistuvissa tapauksissa voidaan harkita kortikosteroideja. Aikuisilla suurten effuusioiden tai tamponadin riskin yhteydessä voidaan tarvita perikardiocentesis. Antikoagulaatio on yleensä vältettävä, jos on suuri effuusio tai tamponadiin epäily.

Ennuste on tavallisesti hyvä hoidon avulla, mutta uusintatapauksia nähdään osalla potilaista. Seuranta on tärkeää, erityisesti uusintojen ehkäisemiseksi.