Passivointikerros

Passivointikerros on ohut epäorgaaninen oksidikalvo, joka muodostuu metallin pinnalle ja parantaa sen vastustuskykyä korroosiolle. Kerros toimii esteenä metall ionien siirtymiselle ympäristöön ja siten hidastaa hapettumisreaktioita. Pinnan läpinäkyvyys ja kerroksen paksuus ovat yleensä nanometriluokkaa, joten itse kerroksen näkyvyys on usein minimaalinen.

Passivointia esiintyy erityisesti ruostumattomassa teräksessä, mutta sitä voidaan hyödyntää myös alumiinissa, titaani- ja nikkeliperustaisissa seoksissa. Ruostumattomassa teräksessä passivoitunut pinta muodostaa kromin oksidin (Cr2O3), joka suojaa terästä homeosta hapelta ja muilta syövyttäviltä aineilta. Pinnan passivaatio voi parantaa etenkin kloridin aiheuttamaa pitting- ja syövytysriskiä.

Passivointi voidaan tehdä luonnostaan ilmassa tapahtuvan hapettumisen kautta tai tarkoituksellisesti kemiallisesti ohjaamalla. Tehokas passivointi poistaa pinnalta epäpuhtaudet, kuten rautapitoisuuden ja orgaaniset jäämät, ja vahvistaa hapetuskalvon muodostumista. Yleisimmät kemialliset menetelmät ruostumattomalle teräkselle ovat typpihappo- ja sitruunahappopohjaiset passivointiratkaisut; ympäristöystävällisemmät vaihtoehdot käyttävät sitruunahappoa tai muita vähämyrkyllisiä aineita. Prosessi noudattaa standardeja kuten ASTM A967/A967M sekä A380, jotka määrittelevät hyväksytyt menettelyt ja todentamisen.

Alumiinilla passivaatio muodostaa luonnostaan ohuen alumiinioksidin kerroksen, mutta käyttöturvallisuuden ja korroosionkeston parantamiseksi voidaan käyttää lisäpassivointia tai anodisointia halutun kestävyyden saavuttamiseksi.

Passivointikerroksen ylläpito ja mahdollinen uudelleenpassivointi ovat tärkeitä, erityisesti kloridi-ympäristössä. Mikäli kerros vahingoittuu tai likaantuu, pinnan suojaus voidaan palauttaa uusintapassivoinnilla.