Monokulttuuri

Monokulttuuri, suomeksi myös yksilajakulttuuri, viittaa maataloudessa käytettäväyn menetelmään, jossa sama viljelykasvi tai puulaji kasvatetaan laajalla alueella ilman vaihtoehtoisia lajeja. Tämä tekniikka on yleisempää teollisessa maataloudessa, jossa tuottavuutta ja kustannustehokkuutta korostetaan. Monokulttuurin tavoitteena on maksimoida satoa ja helpottaa koneellista viljelyä, mutta se voi myös lisätä riippuvuutta tietystä lajista ja sen tuottavuudesta.

Monokulttuurin etuja ovat muun muassa tehokas maankäyttö, helppo koneellinen hoito ja suhteellisen alhaiset tuotantokustannukset. Se on myös tehokas tapa tuottaa suurta määrää samanlaista raaka-ainetta, kuten puuta tai viljaa, teollisuuden tarpeisiin. Monokulttuuri on erityisen yleistä puunjalostusteollisuudessa, kuten metsäalueilla, joilla kasvatetaan yksinomaan esimerkiksi mäntyä tai kuusta.

Kuitenkin monokulttuurilla on myös haittoja. Se voi heikentää maaperän terveyttä, lisätä tuholaisten ja tautien leviämistä, sekä vähentää ekosysteemin monimuotoisuutta. Monokulttuuri tekee myös viljelmät herkemmiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille, kuten kuivuudelle tai ääri-ilmiöille. Lisäksi se voi johtaa maatalouskemikaalien, kuten lannoitteiden ja torjunta-aineiden, liialliseen käyttöön, mikä voi aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten vesistöjen pilaantumista.

Monokulttuurin vastakohtana pidetään monilajikulttuuria, jossa eri lajit vuorottelevat tai kasvatetaan samanaikaisesti. Tämä voi parantaa maaperän terveyttä ja ekosysteemin kestävyyttä, mutta se voi myös lisätä tuotantokustannuksia ja vaatia enemmän työtä. Kestävän maatalouden kehitys pyrkii usein löytämään tasapainon näiden menetelmien välillä.