Mikroarraytekniikoita

Mikroarraytekniikat, tunnettu myös nimellä geenisiru tai DNA-mikrosiru, ovat laboratorioita käyttäviä menetelmiä, joiden avulla voidaan samanaikaisesti tutkia tuhansien tai jopa miljoonien nukleiinihappojen (DNA tai RNA) ilmentymistä tai genotyyppejä. Tekniikan perusperiaatteena on kiinnittää lyhyitä, tunnettuja DNA- tai RNA-sekvenssejä, kutsuttuja "probeja", kiinteälle alustalle, kuten lasilevylle tai piisirulle, muodostaen tiheän matriisin. Tämän jälkeen näytteestä eristettyä nukleiinihappoa, joka on usein leimattu fluoresoivalla väriaineella, annetaan sitoutua (hybridisoitua) näillä kiinteillä probeilla. Hybridisoitumisen määrä eri kohdissa matriisia voidaan sitten mitata esimerkiksi fluoresenssimikroskoopilla, mikä paljastaa, kuinka paljon kyseistä sekvenssiä näytteessä esiintyy.

Mikroarraytekniikoilla on useita sovelluksia. Yksi yleisimmistä on geenien ilmentymisen analyysi, jossa tutkitaan, mitkä geenit ovat aktiivisia ja missä määrin tietyissä soluissa, kudoksissa tai organismien kehityksen eri vaiheissa. Tämä on hyödyllistä sairauksien tutkimuksessa ja uusien lääkekehityksessä. Mikroarrayita käytetään myös SNP-genotyypityksessä, eli yksittäisten nukleotidien polymorfismien tunnistamisessa, mikä auttaa perinnöllisten sairauksien riskin arvioinnissa ja henkilökohtaisessa lääketieteessä. Lisäksi mikroarraytekniikoita voidaan hyödyntää mikrobipopulaatioiden tutkimuksessa ja proteiinien vuorovaikutusten analysoinnissa. Tekniikan kehitys on mahdollistanut yhä tarkempien ja kustannustehokkaampien analyysien tekemisen, mikä on nopeuttanut merkittävästi monia biologisen tutkimuksen aloja.