Mikroarraytekniikat

Mikroarraytekniikat, usein pelkästään mikroarrayksi kutsuttuna, ovat laboratoriomenetelmiä, joilla voidaan samanaikaisesti analysoida suurta määrää molekyylejä, tyypillisesti DNA:ta tai proteiineja. Nämä tekniikat perustuvat kiinteän pinnan, kuten lasilevyn tai muun alustan, käyttöön, johon on kiinnitetty tiheästi tunnettuja molekyylikokoelmia, kutsuttuja "probeiksi". Nämä probet ovat usein lyhyitä DNA-jaksoja tai vastaavia molekyylejä, jotka on suunniteltu sitoutumaan spesifisesti kohdemolekyyleihin näytteessä.

Kun näyte, joka sisältää analysoitavia molekyylejä, levitetään mikroarraylle, kohdemolekyylit sitoutuvat niitä vastaaviin probeihin. Tämä sitoutuminen havaitaan yleensä käyttämällä leimausaineita, kuten fluoresoivia väriaineita. Leimattujen kohdemolekyylien määrä kussakin paikassa arraylla kertoo vastaavan molekyylin esiintymisestä ja määrästä alkuperäisessä näytteessä.

Mikroarraytekniikoita käytetään laajasti monilla biologian ja lääketieteen aloilla. Yleisimpiä sovelluksia ovat geeniekspressiotutkimukset, joissa analysoidaan tuhansien geenien aktiivisuutta samanaikaisesti eri kudosnäytteissä tai olosuhteissa. Ne soveltuvat myös SNP-genotypisointiin, jossa tutkitaan yksittäisiä nukleotidimuutoksia perimässä, ja proteomiikkaan, jossa analysoidaan proteiinien ilmentymistä ja vuorovaikutuksia. Nämä tekniikat ovat mullistaneet tapaamme tutkia monimutkaisia biologisia järjestelmiä ja ovat keskeisiä löydettäessä uusia biomarkkereita sairauksille ja kehitettäessä kohdennettuja hoitoja.