Lyijykynät

Lyijykynät ovat puusta tai muista materiaaleista valmistettuja kyniä, joiden sisällä on grafiittikärkinen seos. Niillä kirjoitetaan ja piirretään paperille. Vaikka nimessä käytetään sanaa lyijy, varsinainen kärki koostuu grafiitista ja savea sisältävästä massasta. Lyijykynät ovat yleisiä koulussa, toimistoissa ja taiteessa.

Lyijykynien historia alkaa 1500-luvulta, kun grafiittia löydettiin Borrowdalenin seudulta Englannista. Aluksi grafiittia käytettiin kirjoitusaiheina, mutta pian kehitettiin tapa asettaa grafiittia saveen sekoitetun massan sisään, jolloin kirjoitusjäljestä tuli tasaisempi. 1790-luvulla ranskalainen Nicolas-Jacques Conté kehitti menetelmän, jossa grafiittia ja savea sekoitettiin, ja täten syntyi standardoitu kynä. 1800–1900-luvulla kynien suunnittelu kehittyi edelleen; yleisiksi muodoiksi muodostuivat kuusikulmaiset ja pyöreät puukynät, ja markkinoille tuli monia merkkejä sekä erilaisia kovuuksia.

Kynän sisäosat muodostuvat grafiittia ja savea sisältävästä massasta, jonka kovuutta säädellään massan suhteella. Kovuusluokitukset ovat H-, F- ja B- sekä näiden väliin sijoittuvat arvojärjestelmät, kuten HB, 2B ja 2H; pehmeämmät piirtokynät antavat tummemman jäljen ja kovemmat vaaleamman. Puukynät ovat usein kuusikulmaisia tai pyöreitä; joissakin malleissa on litteä muoto rakennus- tai kaivertamiskäyttöä varten. Lisäksi markkinoilla on mekaanisia kyniä, joissa grafiittijohdin etenee kärkeen saakka.

Käyttö ja huolto: lyijykynät soveltuvat kirjoittamiseen, luonnosteluun ja varjostukseen; grafiittijäljet voivat suttaa. Usein kynään kiinnitetään kuminen pyyhin tai kumi. Ympäristön kannalta kiinnitetään huomiota puun hankintaan ja kierrätykseen; monilla valmistajilla on sertifioitu metsänhoito. Lyijykynät ovat edelleen yleisiä sekä koulussa että taiteessa, vaikka digitaalinen teknologia vähentää käyttöä joissain yhteyksissä.