Luterilaisuudessa

Luterilaisuus on kristillinen suuntaus, joka sai alkunsa protestanttisen reformaatioin aikana 1500-luvulla. Sen vaikutusalue oli alun perin Saksan ja Pohjois-Euroopan alueilla, mutta se levisi moniin maihin. Luterilaisuuden keskeinen lähtökohta on Jumalan armo pelastaa ihmiset sekä uskon kautta saavutettava oikeutus, eikä teologinen pelastus tekojen perusteella.

Teologia nojaa erityisesti kolmeen peruskiveen: oikeutus uskon kautta (sola fide), armo yksin (sola gratia) ja Raamatun auktoriteetti yksin (sola scriptura). Näiden lisäksi luterilaisuus korostaa, että Kristuksen julistama evankeliumi on Jumalan itsensä ilmoitus, jonka tulee ohjata kirkon opettamista ja elämää.

Sakramentit ovat tärkeitä ja niitä pidetään armon välineinä. Luterilaiset tunnustavat kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Kaste soveltuu sekä lapsille että aikuisille, ja ehtoollisessa uskotaan Kristuksen todellisen läsnäolon ilmenemisen leivässä ja viinissä, ns. sakramental union -periaatteen mukaan.

Worship ja käytännöt ovat liturgisia. Kirkkopalvelukset sisältävät rakenteellisen kaavan, jossa kuullaan sanaa, osallistutaan virsiin ja saarnaan sekä vietetään sakramentteja. Virsikirjat ja liturgiset laulut ovat keskeisiä osa-alueita.

Organisaatio ja historia liittyvät läheisesti tunnustuksiin ja kirkon elämään. Augsburgin tunnustus ja Konkordian kirjoitukset muodostivat luterilaisen oppiperustan. Kansainvälisesti luterilaisuus kuuluu esimerkiksi Luterilaisen maailmanliittoon (LWF) ja vaihteleviin kansallisiin kirkkoihin. Suomessa suurin edustaja on evankelis-luterilainen kirkko, jolla on pitkä diakoninen ja koulutusperinne sekä vahva rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa.