Litograafiakivet

Litograafiakivet ovat litografian painotekniikassa käytettyjä tasapohjaisia kalkkikivilaattoja. Niiden huokoisen ja sileän pinnan ansiosta kuvan voi piirtää rasvaisella aineella, ja kuviolliset alueet vastaanottavat öljyisen musteen samalla kun märät, kuvattomaksi jätetyt alueet hylkäävät musteen. Prosessi perustuu kivelle muodostettuun tasapainoon rasvaisen kuvan ja veden välillä, mikä mahdollistaa useiden vedon ja painon toteuttamisen samalla levyllä.

Historian ja käytön lisäksi litograafiakivet liittyvät kiinteästi litografian kehitykseen. Litografia kehitettiin 1790-luvulla Saksassa, Alois Senefelderin toimesta, ja 1800-luvulla kalkkikivien käyttö levisi laajalti sekä taidepainatukseen että kaupalliseen painamiseen. Erityisesti Solnhofenin kalkkikivet tulivat tunnetuiksi laadukkaina materiaaleina, mutta käytössä oli myös muita alueellisia kalkkikivistä valmistettuja kiviä. Kivet olivat keskeisiä työvälineitä sekä taiteilijoille että painatusten valmistajille ennen siirtymistä muihin materiaaleihin.

Käyttöprosessi alkaa piirustuksesta rasvaisella kynällä tai tussilla kiveen. Kun kuva on valmis, kivi kostutetaan vedellä; vesijärjestelmä pitää alueet, joita ei ole piirretty, kosteina. Öljyinen muste tarttuu vain rasvaisiin kuviopiirteisiin, ja paperille siirtyi painatus. Kiviä voidaan tarvittaessa hioa uudelleen tai käsitellä uudelleen käyttöä varten, mikä mahdollisti kierrätyksen ja pitkän käyttöiän.

Nykyisin litograafiakivet ovat suurelta osin historiallisia esineitä, joita säilytetään museoissa ja kokoelmissa. Niiden säilytys ja hoito vaativat kontrolloitua lämpötilaa, kosteutta sekä suojelua valolta ja mekaaniselta kulutukselta. Joitakin taiteilijoita käyttää vielä litografiaa pienissä painatuksissa, mutta suurin osa kivistä on museokokoelmien ja konservointikohteiden hallussa.