Käännöshistoria

Käännöshistoria on kielenvälisen viestinnän kehityksen tutkimusta, jossa tarkastellaan, miten merkitykset siirtyvät kielestä toiseen. Siihen kuuluu käännösten synty ja muotoutuminen, konteksti sekä kääntäjien ja yhteisöjen roolien muuttuminen historian saatossa.

Antiikin ja varhaishistorian käännökset ovat olleet keskeisiä kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa. Esimerkkejä ovat Vanhan testamentin kreikaksi tehty Septuaginta sekä varhaiset latinankieliset versiot ja itäiset käännökset kuten Peshitta. Kääntäjät toimivat usein välittäjinä, joiden työn kautta tekstit ja tieteellinen tieto levisivät uusille kielialueille.

Keskiaikainen ja varhaismodernin aikakauden käännökset muovasivat uskonnollista ajattelua sekä hallinnon ja oppineisuuden kenttiä. Latin Vulgata, arabialaiset ja heprealaiset käännökset sekä kiinalaisten ja muiden kulttuurien käännöstyöt vaikuttivat kieliin, kirjallisuuteen ja koulutukseen sekä vahvistivat kielellisiä normeja.

1900-luvulla kielitieteellinen tutkimus eriytti käännöstä koskevat teoriat. Formalistinen ja funktionaalinen ekvivalenssi (esim. Nida), skopos-teoria ja kulttuurinen kontekstin huomiointi ovat muokanneet lähestymistapoja. Tekniikan kehitys on tuonut käännöksessä uutena ulottuvuutena konekäännöksen sekä post-editoinnin ja suurten tekstikorpusten käytön.

Käännöshistoria osoittaa, miten käännökset ovat muokanneet uskon asioita, tiedonvälitystä ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Se on monitieteinen ala, joka tarkastelee sekä teknologian että yhteiskunnan muutoksia sekä eettisiä kysymyksiä, kielellistä omakielisyyttä ja lokalisaation roolia globaalissa viestinnässä.