Kuivuuskestävyys

Kuivuuskestävyys tarkoittaa kasvin tai muun eliön kykyä selviytyä veden puutteesta sekä ylläpitää kasvua ja satoa kuivuusjaksojen aikana. Siihen vaikuttavat sekä kuivuutta välttävät (dodging/escaping) että kuivuutta sietävät (toleranssi) strategiat sekä kykyä selviytyä sekä lyhyistä että pitkäkestoisista kuivuuksista. Kuivuus näyttää usein useita kytkeytyneitä mekanismeja, jotka voivat toimia yhdessä tai erikseen riippuen lajeista, viljelykasveista ja ympäristöolosuhteista.

Keskeiset sietomekanismit ovat: juuriston syvyys ja laajuus, jotka parantavat veden hakeutumista syvempiin maakerroksiin; lehtien pinta-alan hallinta sekä lehtien karheus ja pintakerroksen sopeutuminen haihdunnan vähentämiseksi; solujen osmoottinen säätely ja aineet kuten proliini, jotka auttavat solujen vesitasapainon ylläpitämisessä; ABA-signaalin välittäminen ja sen vaikutus stomataalien sulkuun sekä vedenkulutuksen rajoittamiseen; sekä fenologiset sopeumat, kuten varhaisempi kukinta kuivuuskauden välttämiseksi. Vedenkäytön tehokkuus (WUE) ja suhteellinen vesisisältö (RWC) ovat keskeisiä mittareita kuivuuskestävyyden arvioinnissa.

Yleinen lähestymistapa kuivuuskestävyyden parantamiseen viljelykasveissa yhdistää perinteisen jalostuksen ja modernit genomiikkamenetelmät sekä kylvyyn sopivat valintakriteerit. Kuivuuskestävyys voi kuitenkin joskus heikentää satoa hyvissä kosteudissa, joten tavoitteena on löytää lajikkeita, jotka saavuttavat tasapainon kuivuusolosuhteissa. Käytännön hallinnassa kuivuuskestävyyttä edistetään maaperän vesivarantojen parantamisella, kate- ja orgaanisen aineksen käytöllä sekä kastelun hallinnalla.