Kromatiikka

Kromatiikka on musiikissa käytetty käsite, jolla tarkoitetaan kromatisoitujen, diatonisesta asteikosta poikkeavien sävelten sekä näihin liittyvien semitone-askelten käyttöä. Kromatiikka voi ilmetä sekä melodioissa että harmonisessa kehityksessä ja lisää sävellykseen värin sekä jännitteen.

Historiallisesti kromatiikka kehittyi barokin ajan lopulla ja klassisen ajan kuluessa, kun modulaatiot, sekundaariset dominantit ja laajennetut diminished-soinnut tuottivat yhä tiiviimpiä jännitteitä. Romantiikan aikana 1800-luvulla kromatiikka levisi entisestään ja sitä käytettiin ilmaisemaan tunnetiloja sekä rikastuttamaan harmonista kirjoa. 20. vuosisadalla kromatiikka kehittyi edelleen sekä eri tyyleissä kuten impressionismissa ja ekspressionismissa että jazzissa ja populaarimusiikissa.

Teknisesti kromatiikka kattaa useita keinoja: lainasoinnut ja modal mixture, kromatisoidut mediantit, planing-tekniikan (sävellajeiden saman rytmin siirtymät ilman perinteistä harmonista rakennetta), enharmonisen modulaation sekä yksittäisten sävelten alterointi. Näiden keinojen avulla säveltäjät saavuttavat tiheämmän, värikkäämmän ja usein yllätyksellisen harmonian.

Esimerkeillä: Bachin varhaismodulatiivinen kromatiikka, Chopin, Liszt ja Wagner 1800-luvulla sekä Debussy ja Messiaen 1900-luvulla. Jazzissa kromatiikka näkyy usein esittäjän kulkulinjoissa ja sointukulkujen rikastuttamisessa; myös pop- ja elokuvamusiikissa kromaatit voivat lisätä väriä ja ilmaisua.

Kromatiikka on keskeinen käsite musiikin analyysissä, joka auttaa ymmärtämään, miten sävellykset luovat jännitteitä, odotuksia ja väriä.