Kestävyyskunto

Kestävyyskunto kuvaa henkilön kykyä ylläpitää fyysistä suorituskykyä pitkään, pääasiassa aerobisen energiantuotannon avulla. Se liittyy sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan, keuhkojen hapenkuljetukseen sekä lihasten hapenkäyttöön. Kestävyyskuntoa tarkastellaan usein sekä peruskestävyyden että kestävyysosuuden näkökulmista, ja siihen vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät (ikä, sukupuoli, genetiikka) että harjoittelun määrä ja laatu.

Kestävyyskunnon mittaus voi tapahtua laboratorio- tai kenttätesteillä. Yleisiä mittareita ovat VO2max-arvo, submaksimaalisten rasitusalueiden kestävyys sekä suorituskyvyn kestoaika eri rasituksilla. Kenttätesteihin kuuluvat esimerkiksi Cooperin testi tai beeping-testit, jotka antavat vertailukelpoista tietoa kestävyydestä ilman monimutkaisia välineitä. Arvot ovat suuntaa-antavia ja vaativat tulkinnan usean muuttujan kontekstissa.

Kestävyyskunnon kehittäminen perustuu säännölliseen, progressiiviseen aerobisella periltaiseen harjoitteluun. Suositeltavaa on 3–5 harjoituskerran viikossa, kestoltaan vaihdellen noin 20–60 minuuttia riippuen tavoitteista ja kuntotasosta. Harjoittelun intensity sijoittuu usein yksinkertaisen peruskestävyysalueen (kohtuullinen rasitus) ja kohtalaisen korkean intensiteetin välimaastoon, sekä sisältää tarvittaessa interval- tai kestävyysjaksoja. Tärkeää on progressio ja riittävä palautuminen.

Kestävyyskunto on yhteydessä moniin terveys- ja suorituskykytuloksiin, kuten sydän- ja verenkiertoelimistön hyvinvointiin, aineenvaihdunnan säätelyyn sekä yleiseen jaksamiseen. Alentuneet tai kohoavat tasot voivat vaikuttaa elämänlaatuun ja riskeihin eri sairauksissa, minkä vuoksi sen arviointi ja kehittäminen ovat keskeisiä sekä terveydentilan seurannassa että liikuntaharrastusten suunnittelussa.