Kenttätutkimuksessa

Kenttätutkimuksessa tarkoitetaan tutkimusmenetelmää, jossa kerättävä tieto hankitaan suoraan tutkittavien ilmiöiden ohessa niiden luonnollisessa ympäristössä. Kenttätyö painottuu usein kontekstin ymmärtämiseen ja käytännön vuorovaikutukseen, ja sitä sovelletaan esimerkiksi sosiaalitieteissä, antropologiassa, ekologiassa sekä kielitieteessä. Kenttämenetelmä eroaa laboratoriossa tehtävästä tutkimuksesta sekä puhtaasti teoreettisesta lähestymistavasta, sillä tulosten tulkinta riippuu tutkijan läsnäolosta ja ympäristön dynamiikasta.

Menetelmät ja suunnittelu: kenttätyössä käytetään sekä laadullisia että määrällisiä keinoja. Yleisimmät menetelmät ovat havainnointi, osallistuva havainnointi, haastattelut sekä kyselyt. Lisäksi kerätään kenttämuistiinpanoja, äänitteitä, videoita sekä paikkatietoa. Suunnittelussa korostuvat tiedon hankintaympäristön luvitus, tutkimuksen eettisyys sekä tutkimuskysymyksen ja valikoitujen tilanteiden rajaaminen, sillä olosuhteet kentällä voivat muuttua.

Eettiset ja laadulliset näkökulmat: tutkimuksessa noudatetaan hyvän tutkimustavan periaatteita, kuten suostumusta, anonymiteettia ja riskien minimointia. Reflexiivisyys, eli tutkijan omien vaikutusten ja asenteiden tiedostaminen, sekä kontekstin luotettavaa raportointia ovat olennaisia. Kenttätutkimuksen vahvuudet ovat syvällinen ymmärrys ilmiöistä ja niiden todellisesta ympäristöstä; haasteet puolestaan liittyvät kontrollin puutteeseen, mahdolliseen reaktiivisuuteen sekä käytännön ja eettisiin rajoitteisiin.

Kenttätutkimuksen tulokset voivat tarjota sekä syväluotaavia tapaustutkimuksia että, suunnittelun ja aineiston laadun mukaan, yleistettävissä olevia piirteitä, mikä tekee siitä keskeisen työkalun monilla tieteenaloilla.