Intensiteettiasteikot

Intensiteettiasteikot viittaavat mittausmenetelmiin, joilla arvioidaan äänen, valon tai muun fyysisen ilmiön voimakkuutta tai voimakkuuseroja. Näitä asteikkoja käytetään usein akustisessa mittauksessa, valotekniikassa ja muissa tieteellisissä ja teknisissä sovelluksissa.

Äänitasoa mitataan yleensä desibeleissä (dB), jotka perustuvat logaritmiselle asteikolle. Desibeli on suhteellinen mittayksikkö, joka kuvaa äänen voimakkuuden suhdetta viitearvoon. Esimerkiksi 0 dB vastaa ihmisen kuuloherkkyyden rajaa, kun taas 100 dB voi olla meluisan ympäristön taso. Logaritminen asteikko valitaan, koska ihmisen kuulo on suhteellinen: äänen voimakkuuden kaksinkertaistaminen ei kuulosta kaksinkertaiselta, vaan noin 10 dB korkeammalta.

Valon intensiteetti mitataan usein kandela- tai lumens-yksiköillä, mutta myös logaritmisia asteikkoja käytetään, kuten fotometrisessä skaalassa. Esimerkiksi valon kirkkaus voidaan ilmaista candela-perusyksiköllä, mutta sen havaittavuus ihmiselle noudattaa myös suhteellista skaalia, kuten Weberin–Fechnerin lakia.

Intensiteettiasteikkoja käytetään myös muissa fysikaalisissa ilmiöissä, kuten sähkömagneettisessa säteilyssä, jossa käytetään bekerelin yksikköä tai dB-muunnoksia. Näiden asteikkojen tarkoituksena on helpottaa vertailua ja esittää suuria voimakkuuseroja selkeästi. Logaritminen esitys on erityisen hyödyllinen, koska se mahdollistaa laajan mittakaavan esittämisen tiiviissä muodossa.