säteilyssä

Säteilyssä tarkoitetaan energian siirtymää ympäristöstä aineisiin joko sähkömagneettisena säteilynä tai hiukkasina. Säteily voidaan jakaa ionisoivaan ja ei-ionisoivaan: ionisoiva säteily irrottaa elektroneja atomeista ja voi vaurioittaa biologista kudosta, kun taas ei-ionisoiva säteily ei ionisoi ja sen vaikutukset riippuvat tehosta ja taajuudesta.

Lähteet: luonnollinen taustasäteily kuten kosminen säteily, radon, maaperän radioaktiiviset aineet sekä ihmisen tuottama säteily lääketieteessä (röntgen ja CT), teollisuudessa sekä ydinenergia-alalla.

Mittaukset ja yksiköt: Absorboitu annos mitataan grayina (Gy). Biologisten vaikutusten arviointiin käytetään tehollista annosta sievertissä (Sv). Säteilylähteen aktiivisuus mitataan becquerelleina (Bq). Suuret annokset voivat aiheuttaa akuutteja terveydellisiä vaikutuksia; pienemmät annokset lisäävät pitkällä aikavälillä syöpäriskin. Latenssiajat voivat olla vuosia.

Suojaus ja sääntely: Tärkein periaate on ALARA – aina pyritään pienentämään altistusta. Kolme yleisintä keinoa ovat aika, etäisyys ja suojaus (esim. riittävä materiaali kuten lyijy, betoni). Työpaikoilla on rajat sekä yleisölle että työntekijöille.

Käyttökohteet: Säteilyä sovelletaan lääketieteessä diagnostisesti ja hoidollisesti (röntgenkuvat, CT, sädehoito), sekä teollisuudessa laadunvalvontaan ja tutkimukseen. Ympäristössä taustasäteily on jatkuva, ja sen seuraaminen sekä tietoisuus riskeistä ovat tärkeitä.