Havaintokynnystä

Havaintokynnys on psykologian ja neurotieteen termi, jolla tarkoitetaan minimiärsykkeen voimakkuutta, jonka yksilö havaitsee tietyllä aistilla riittävän usein. Yleisesti kynnystä pidetään sellaisena, että ärsyke havaitaan noin 50 prosentissa testitilanteista. Havaintokynnystä voidaan tarkastella sekä absoluuttisena että erottelukynnystä käsittelevänä ilmiönä.

Absoluuttinen havaintokynnys viittaa pienimpään havaittavissa olevaan ärsykkeeseen tietyllä aistilla, kuten valon kirkkauteen, äänenpaineeseen tai tuoksuun. Erottelukynnys (eroottamiskynnys) puolestaan kuvaa minimiä eroa kahden ärsykkeen välillä, jonka havaitsija havaitsee. Esimerkiksi kahden valon kirkkauksien erotus tai kahden sävelen äänenpaineiden ero mittaavat erottamiskykyä.

Mittaustavat ja käytännöt. Psykofysiikassa havaintokynnystä arvioidaan useilla menetelmillä, kuten menetelmällä rajoja (method of limits), vakioärsykkeiden menetelmällä (constant stimuli) ja porrastusmenetelmällä (staircase). Lisäksi käytetään signaalin havaitsemisteoriaa (SDT), jossa huomioidaan sekä sensorinen kyky että päätöskriteeri, joten havaintoja ei tulkita pelkästään ärsykkeen voimakkuuden perusteella.

Faktorit. Havaitsemiskynnys riippuu sekä fysiologisista että psykologisista tekijöistä. Fysikaalisia tekijöitä ovat stimulin kesto ja laatu sekä aistin herkkyys. Psykologisia tekijöitä ovat tarkkaavaisuus, motivaatio, odotukset sekä taustahäly ja konteksti. Myös ikä ja väsymys voivat vaikuttaa kynnystä madaltavasti tai nostavasti.

Sovellukset ja merkitys. Havaintokynnystä hyödynnetään esimerkiksi ergonomiassa, turvallisuussäännöstöissä, kliinisessä tutkimuksessa ja kuluttajatutkimuksessa, joissa ymmärretään, milloin ärsykkeitä havaitaan ja miten niiden muutokset vaikuttavat käyttäytymiseen.