Ethernettekniikat

Ethernettekniikat kuvaa Ethernet-verkkojen suunnittelussa, toteutuksessa ja hallinnassa käytettyjä teknisiä periaatteita ja standardeja. Niiden tavoitteena on tarjota luotettava, skaalautuva ja kustannustehokas tiedonsiirto paikallisissa verkoissa sekä pienissä ja keskisuurissa yritys- ja kotiverkoissa. Tekniikat kattavat sekä fyysisen kerroksen että datalink-kerroksen ratkaisut sekä näiden toteutukseen liittyvät käytännöt.

Fyysinen kerros määrittelee, millaiset kaapeloinnit ja signaalit voivat siirtää dataa. Perinteisesti Ethernet on tukenut sekä koaksiaalikaapelointi että twisted-pair -kaapeloinnin erilaisia standardeja (esimerkiksi 10 Mbps, 100 Mbps ja 1 Gbps versioita) sekä valokuitumaisia ratkaisuja nopeampaa siirtoa ja pidempiä etäisyyksiä. Nykyisin yleisimpiä ovat pulssikierto- tai kolmen parin sekä neljän parin kuparikaapeliset ratkaisut sekä eri tyyppiset valokuitujärjestelmät, jotka mahdollistavat erittäin suuret nopeudet.

Pääsy- ja siirtotekniikoissa käytetään pääasiallisesti CSMA/CD-estoa nykyajan kytkineillä varustelluissa, täysduplex-ympäristöissä. Hubs- tai vanhat jaotutetut verkot korvataan kytkimillä, jolloin laitteet kommunikoivat suoraan ja kilpajuoksua vähennetään. Ethernetin signaalin ja pakettien muotoilu sekä MAC-osoitteiden käytäntö ovat olennainen osa datalink-kerroksen toimintaa.

Standardointi tapahtuu IEEE 802.3 -perheessä, josta on kehittynyt useita nopeus- ja kuitu- sekä kupariyhteyksiä koskevia osia. Yleistyneet nopeudet vaihtelevat 10 Mbps:stä kehittyneempiin gigabit- ja multi-gigabit-verkkoihin, ja datakeskuksissa sekä runkoverkoissa käytetään jopa kymmeniä tai satoja gigabittejä sekunnissa. Ethernettekniikat ovat kehittyneet yhteistyössä laitteistotuotannon ja standardisoinnin kanssa tarjoten turvallisia, hallittavia ja laajennettavia ratkaisuja.