Epävarmuusmittaukset

Epävarmuusmittaukset ovat mittaustuloksen epävarmuuden arviointia ja ilmaisemista tilastollisesti luotettavalla tavalla. Ne perustuvat käsitykseen siitä, että jokaisella mittauksella on sekä satunnaisia että systemaattisia tekijöitä, jotka vaikuttavat tulokseen. Tavoitteena on antaa kuva siitä, kuinka lähellä todellinen arvo on tulokseen ja millä todennäköisyydellä.

Keskeisiä käsitteitä ovat standardi-epävarmuus (u), joka kuvaa mittaustuloksen hajontaa, sekä laajennettu epävarmuus (U), jonka saa kertomalla standardi-epävarmuuden peittävyystekijällä k (usein k = 2). Epävarmuudet voidaan luokitella tyypin A (tilastollisesti arvioitavat) ja tyypin B (muista lähteistä, kuten kalibroinnista tai ympäristöolosuhteista). Epävarmuuksien yhdistäminen tapahtuu standardin mukaisesti, usein käyttämällä yhdistettyä standardi-epävarmuutta ja laajennettua epävarmuutta.

Epävarmuusmittaukset noudattavat kansainvälisiä periaatteita ja ovat sidoksissa GUM-ohjeistukseen (Guide to the Expression of Uncertainty in Measurement) sekä ISO/IEC 17025 -laitosvaatimuksiin. Mittausten on oltava jäljitettävissä, dokumentoituja ja toistettavissa. Prosessi sisältää epävarmuuden lähteiden tunnistamisen ja kvantifioinnin, niiden yhteenlaskun sekä lopullisen tuloksen ilmoittamisen mittayksiköineen ja epävarmuusrajointeineen.

Käytännössä epävarmuusmittaukset mahdollistavat tulosten vertailun, menetelmien kehittämisen ja laadunvarmistuksen laboratoriossa sekä teollisessa ja tieteellisessä mittauksessa. Ne antavat käyttäjille läpinäkyvän kuvan mittaustulosten luotettavuudesta.