Dissonanssit

Dissonanssit ovat äänikokonaisuuksia, jotka koetaan jännitteen tai epävakauden tunteena suhteessa konsonanssiin, joka tuntuu vakaalta ja pysyvältä. Dissonanssi voi syntyä yksittäisistä intervalleista, soinnuista tai rytmisen ja melodisen kontekstin vuorovaikutuksesta. Ero konsonanssiin ei ole ainoastaan fyysinen vaan myös kuulijan kokemukseen ja kulttuuriseen opetukseen liittyvä.

Acoustisesti dissonanssiin vaikuttavat putoavat taajuudet, rytmiset beatit ja lisättyjen sävelkorkeuksien törmäykset. Esimerkiksi pienet sekundit ja suuret septimit sekä tritone aiheuttavat voimakkaampaa takaisua tai "rosoisuutta" kuin suurten intervallien konsonanssit. Myös soinnun liike, niin sanottu liukEnums, voi tehdä siitä dissonanisen. Käytetään usein myös lyhyitä, jännitteisiä sointuja tai rikkoutuvia sointuja, kuten sekuntisanat, sekuntisoinnut ja yhdeksänkyt- tai yksikertaiset laajennetut soinnut, jotka luovat värin ja jännityksen.

Historian kuluessa länsimaisessa musiikissa dissonanssi on nähnyt muodonmuutoksia. Keskiaikaisessa musiikissa konsonanssit olivat hallitsevia ja dissonanssit syntaktisesti rajoitettuja, kun taas varhaismodernien ja nykymusiikin säveltäjät ovat laajentaneet kontekstin, jossa dissonanssi on hyväksyttävää tai jopa toivottavaa. Eri kulttuurit ja tyylisuunnat voivat määritellä dissonanssin eri tavoin, ja käytäntöihin kuuluu usein sen säätely ja ratkaiseminen kohti konsonanssia.

Dissonanssi on keskeinen työkalu sävellyksessä ja musiikillisen ilmaisun dynamiikassa, jossa jännite virittää kuulijan odottamaan ratkaisua ja seuraavaa liikkeen suuntaa.