Antibioottitestaus

Antibioottitestaus on laboratoriomenetelmä, jolla selvitetään bakteerin herkkyys tai resistenssi tiettyä antibioottia vastaan. Testin tarkoitus on tukea tehokasta ja kohdennettua hoitoa sekä hillitä antibioottiresistenssin kehittymistä ja tarjota tietoa paikallisista resistenssikäytännöistä.

Yleisimmät menetelmät ovat disk-diffusion (Kirby-Bauer -testi), jossa antibioottilevyjen ympärille muodostuva kasvun estovyöhyke mitataan; mikrotiterikokeet, jotka tuottavat minimiestoarvon MIC (minimi inhiboiva konsentraatio); sekä gradienttilevytesti (E-test). Nykyään käytetään myös automatisoituja järjestelmiä. Tulokset perustuvat standardoituihin kasvatus- ja tulkintakriteereihin.

Breakpoints määrittävät, katsotaanko bakteeri herkäksi (S), epävarmaksi (I) vai vastustuskykyiseksi (R) tiettyä antibioottia vastaan. Breakpointit annetaan EUCAST- tai CLSI- standardien mukaan. Tuloksista voidaan muodostaa antibiogrammi, joka kuvaa useiden antibioottien tehoa samaa bakteerilajia vastaan.

Antibioottitestausta käytetään hoito-ohjauksessa, resistenssien seurannassa sekä infektiotautien hallinnassa. Se nopeuttaa asianmukaista hoitoa, vähentää turhia laajakirjoisia antibiootteja ja tukee paikallisten hoitosuositusten laatimista sekä epidemioiden valvontaa.

Rajoitteet: testit ovat in vitro -tuloksia eikä niitä aina voi suoraan tulkita potilaan hoidossa. Tulkintaan vaikuttavat kasvatusolosuhteet, inokulum, näytteen laatu sekä mahdollinen heteroresistenssi tai sekakantat. Joillakin bakteereilla kasvun hitaus tai epätyypilliset ominaisuudet voivat vaikeuttaa tulkintaa, ja fenotypinen testi ei aina paljasta kaikkia resistenssivektoreita, joita voidaan täydentää genotyyppisellä testingillä.