äänilevyjä

Äänilevyt ovat analogisia tallenteita, joissa ääni tallennetaan levyn pintaan kierteiselle uralle. Ne kehitettiin 1800-luvun lopulla ja muodostivat 1900-luvun merkittävän äänipalvelun; 78 rpm -shellaclevyt hallitsivat pitkään, kunnes 1950-luvuilta lähtien vinylin suosio kasvoi. Nykyisin äänilevyjä tuotetaan ja kuunnellaan sekä uudistuotantona että vanhoina julkaisuina, ja ne ovat keskeinen osa musiikkikulttuuria sekä harrastajille että ammattilaisille.

Formatit ja tekniikka jakautuvat perinteisiin ja nykyaikaisiin ratkaisuisiin. Yleisimmät äänilevyt ovat 12 tuuman LP-levyt (33 1/3 rpm), jotka tarjoavat pitkäkestoista tallennustilaa; 7 tuuman singlet (45 rpm) ovat paljon lyhyempää ohjelmaa. Vanhemmat 78 rpm -levyt olivat tyypillisesti 10 tai 12 tuumaa, valmistettuja karkeammasta shellackista ja lyhyestä kestävyydestä huolimatta laajalti käytössä 1920–1950-luvuilla. Nykyään levyt voivat olla sekä analogisia että uudelleenmasteroituja lisäsävellyksiä, ja niissä käytetään pääosin PVC-vinyylimuovia.

Valmistuksessa alkuperäinen master tallennetaan laitteisiin, josta syntyy lakkaluja ja lopulta metallisia stampeja; levy valmistetaan puristamalla muovimassaa stamppereiden kautta. Tallenteen ääni siihen lisätään RIAA-luokituskaikuun kalibroidulla equalisaatiolla, joka vaikuttaa lopulliseen äänen erottelevuuteen.

Kuuntelu ja hoito: äänilevyt kuuluvat analogiseen äänentoistoon, jossa särö ja pintaäänet ovat osa kokemusta. Hyvä säilytys, puhdistus sekä oikea lämpötila ja kosteus pidentävät käyttöikää. Yleisönäkin ne ovat keräilykohde ja osa nykyaikaista, monipuolista musiikkikulttuuria.