vesijalanjälkien

Vesijalanjälki kuvaa tuotteen tai toiminnan koko elinkaaren aikana käytettyä makeaa vettä sekä veden laadun muutoksista johtuvaa tarvetta. Se jaetaan yleisesti kolmeen osaan: sininen vesi (blue water) viittaa makean veden suoriin lähteisiin kuten vesistöihin ja pohjavesiin; vihreä vesi (green water) on sade- tai maaperään sitoutunutta vettä, jota kasvit käyttävät; harmaa vesi (gray water) kuvaa sitä määrää vettä, jolla päästöjä on laimennettava, jotta vesistöjen laatu pysyy hyväksyttävällä tasolla.

Vesijalanjäljen käsite juontaa juurensa ympäristöteoriaan ja sen kehittäjänä pidetään professori Arjen Hoekstraa. 2000-luvulla käsite vakiintui elinkaariarvioinnin työkaluksi, ja kansainvälinen Water Footprint Network (WFN) on ollut keskeinen ohjeistusten ja laskentamenetelmien kehittäjä. Vesijalanjälkiä voidaan laskea tuotteiden, yritysten tai maiden tasolla, ja niitä käytetään sekä yritys- että julkisen sektorin vastuullisuus- ja vesivarojen hallintaa koskevassa päätöksenteossa.

Käyttökohteet liittyvät muun muassa tuotearviointeihin, kestävän tuotannon raportointiin ja kuluttaja-asiakkaiden päätöksentekoon. Vesijalanjäljet voivat auttaa hahmottamaan, kuinka paljon vettä kuluu eri tuotantoprosesseissa ja miten vedenkäyttö eroaa alueittain. Ne tarjoavat vertailukelpoista dataa, jota voidaan käyttää vedenhallinnan parantamiseen sekä ympäristövaikutusten vähentämiseen.

Kritiikki ja rajoitteet liittyvät erityisesti rajauksiin ja datan epävarmuuksiin. Tulokset ovat herkkiä siitä, miten elinkaari- ja rajausvalinnat tehdään sekä millä alueellisilla ja aikaisilla konteksteilla tulkitaan veden saatavuutta. Vesijalanjälki ei yksin kata vesivarojen sosiaalisia ja taloudellisia ulottuvuuksia, eikä se aina heijasta paikallisen vesistön tilan kokonaisuutta.