valokaapelit

Valokaapeli on optista tiedonsiirtoa varten suunniteltu kaapeli, jonka sisällä on yksi tai useampi optinen kuitu, yleensä lasia tai muovia. Kuidun ydin ja kuori muodostavat rakenteen, jonka refraktiivisuudessa on eroa; tämän eron ansiosta valo pysyy kuitujen sisällä ja etenee pitkiä matkoja. Kaapeli sisältää lisäksi suojakerroksen ja usein vahvikkeita, jotka tekevät siitä kestävämpää ja helpottavat asennusta.

Kuitujen tyypit ja käyttötarkoitukset ovat pääpiirteittäin yksimuotoinen (single-mode, SMF) ja monimuotoinen (multimode, MMF). Yksimuotoinen kuitu soveltuu pitkiin reitteihin ja suurille tiedonsiirtonopeuksille, kun taas monimuotoinen kuitu soveltuu lyhyempiin, sisäiseen verkostoon ja datasiirtoon. Yleisimmät käyttökohteet ovat telekommunikaatio, FTTH-verkot ja datakeskukset. Aallonpituudet 1310 ja 1550 nanometriä ovat yleisiä puhutussa kuituteknologiassa.

Kuitukaapeli koostuu ytimestä, kuoresta (cladding) sekä suojakerroksista ja vahvistuksista, kuten aramidikuiduista (esimerkiksi Kevlar). Useita kuituja voidaan yhdistää yhdessä kaapelissa. Liitännät ja katkaisut vaativat erityisiä liittimiä ja splicing-tekniikoita.

Valokaapelit tarjoavat suuren kaistanleveyden, pitkän kantaman ja immuniteetin sähkömagneettiselle häiriölle. Haittapuolina ovat tarkka asennus, runsaampi erikoisvarustus sekä yleensä korkeammat asennuskustannukset verrattuna kuparikaapeleihin.

Kuituteknologian kehitykseen ovat vaikuttaneet 1960-luvulla Charles K. Kao ja Gordon Hockham, joiden työ osoitti riittävän puhdistetun lasikuidun mahdollisuuden ja verkostojen toteuttamisen käytännössä.