valikoitumisesta

Valikoituminen, eli luonnonvalinta, on evoluution keskeinen mekanismi. Siinä populaation perinnöllinen vaihtelu vaikuttaa yksilöiden selviytymiseen ja lisääntymiseen, ja ominaisuudet, jotka parantavat sopeutumista ympäristöön, yleistyvät sukupolvien kuluessa. Valikoituminen tarvitsee kolme olennaista tekijää: periytyvää vaihtelua ominaisuuksissa, eriytynyttä lisääntymismenestystä sekä ajan myötä tapahtuvaa muutosta ominaisuuksien yleisyydessä populaatiossa.

Prosessi ei ole tarkoituksellinen, vaan seurausta ympäristön paineista ja eriytyneestä menestymisestä. Yksilöt, joilla on suotuisammat ominaisuudet, lisäävät todennäköisyyttään jälkeläisten syntymiselle, ja näiden ominaisuuksien alleelien taajuudet voivat muuttua sukupolvien kuluessa. Pitkällä aikavälillä valikoituminen voi johtaa sopeutumiseen ja lajien eriytymiseen, jos populaatiot erkanevat geneettisesti.

Valikoitumisella on useita muotoja. Suuntautuva valikoituminen suosii tiettyä äärimmäisyyttä tai arvoa, jolloin ominaisuuksien keskiarvo siirtyy kohti tätä äärimmäisyyttä. Vakaantuva valikoituminen suosii keskivertoa ominaisuuksia ja pienentää äärimmäisyyksiä. Jakautuva valikoituminen (hajoittuva) taas suosii äärimmäisiä ominaisuuksia, mikä voi johtaa kahden erilaistuvan sopeutumisen muodon syntyyn ympäristön jakautuessa.

Todisteet luonnonvalinnasta ovat monimuotoiset: fossiilit, morfologiset ja geneettiset yhteydet sekä kokeelliset tutkimukset. Esimerkkeinä ovat sekä luonnossa tapahtuneet että laboratorioissa suoritetut valikoitumiskokeet, jotka osoittavat valikoitumisen perusperiaatteet ja nopeita muutoksia populaation ominaisuuksissa.