tonaalisuus

Tonalisuus tarkoittaa musiikissa järjestelmää, jossa sävellaji ja tonaalinen keskuskohde määrittelevät kappaleen rakenteen. Keskeinen käsite on tonika, jota ympäröivät soinnut ja asteikot antavat suunnan. Funktionaalinen harmonia luokittelee soinnut tonika-, subdominantti- ja dominanti-suhteisiin, ja näiden välinen liike tuottaa jännitteen sekä lopullisen palaamisen tunteen tonikaan.

Tonalisuuteen kuuluvat diatoninen asteikko sekä duur- ja molliasteikot. Sointukierto rakentuu näiden päälle ja tähtää tyypillisiin sointuvaihtoihin, kuten I–IV–V–I, jotka luovat vakauden ja ratkaisun tunteen. Modulaatiot toiseen sävellajiin ja takaisin mahdollistavat kappaleen etenemisen ja laajentuneet harmoniakuvioinnit.

Historiallisesti tonalisuus vakiintui barokin aikana ja kehittyi klassisessa sekä romantiikassa Common Practice -kauden aikana (noin 1600–1900). 1800-luvulla harmoniaan lisättiin kromatismeja ja laajennettiin modulaatioita. 1900-luvulla tonalisuuden asema kyseenalaistui monissa kokeellisissa suuntauksissa, mutta se säilytti keskeisen roolinsa monissa teoksissa ja musiikkityyleissä.

Nykyään tonalisuus on edelleen keskeinen käsite monissa länsimaisen musiikin tyyleissä, erityisesti klassisessa, elokuvamusiikissa sekä pop- ja soundtrack-genressä. Monet säveltäjät käyttävät tonaalisuutta yhdessä muiden harmonian muotojen kanssa, mikä mahdollistaa monipuolisia ilmaisuarkkitehtuureja.