tartuntapintojen

Tartuntapinnat ovat inaktiivisia esineitä ja pintoja, jotka voivat kantaa tartunta-aineita kuten bakteereja, viruksia tai sieniä. Ne voivat siirtää taudinaiheuttajan ihmiseltä toiselle, kun henkilö koskettaa kontaminoitunutta pintaa ja siirtää sen käsien välityksellä limakalvoille eli nenään, suuhun tai silmiin, tai kun taudinaiheuttaja siirtyy toiseen pintaan.

Tartuntapinnalta tapahtuva tarttuminen riippuu siitä, säilyykö taudinaiheuttaja elinkelpoisena arron pintamateriaalilla riittävän kauan. Selviytymiseen vaikuttavat tekijät kuten pintamateriaali (ei-poroosi vs poroosi), kosteus, lämpötila, sekä pinnan likaisuus ja taudinaiheuttajan määrä. Non-porous materiaalit voivat pitää taudinaiheuttajia pidempään kuin kosteus- ja likaa kerrostavat pinnat. Tärkeimmät riskit ovat julkisissa tiloissa ja terveydenhuollossa, joissa korkeita kosketuspintoja on runsaasti.

Esimerkkejä tartuntapinnoista ovat ovenkahvat, pöydät, puhelimet, näppäimistöt, potilaan hoitopakkaukset ja lääketieteelliset laitteet. Ehkäisy perustuu hyvään käsihygieniaan sekä säännölliseen puhdistukseen ja desinfektioon. Henkilökunta sekä tilojen käyttäjät voivat vähentää riskiä käyttämällä suositeltuja desinfektioaineita ja noudattamalla annettuja käyttötarkoitus- ja vaikutusaikoja. Tartuntapintojen rooli infektioketjussa vaihtelee tilasta ja patogeenistä riippuen, mutta ympäristöhygiène on osa kokonaisvaltaista tartunnan ehkäisyä.