sääntelylähteistä

Sääntelylähteet viittaavat niihin perusteisiin ja tahoihin, jotka luovat, muuttavat ja kumoavat sääntelyä. Suomessa keskeisimpiä sääntelylähteitä ovat lait, jotka eduskunta säätää, sekä asetukset, jotka valtioneuvosto tai ministeriöt antavat. Lait ovat yleensä yleisempiä ja asettavat puitteet, kun taas asetuksilla yksityiskohtaisemmin täsmennetään lakien soveltamista. Euroopan unionin oikeus muodostaa myös merkittävän sääntelylähteen, sillä EU:n direktiivit ja asetukset ovat suoraan tai välillisesti sovellettavissa jäsenvaltioissa. Kansainväliset sopimukset, jotka Suomi on ratifioinut, voivat myös toimia sääntelylähteinä tietyillä oikeudenaloilla. Vaikka oikeuskäytännöllä, eli tuomioistuinten ratkaisuilla, ei Suomessa ole muodollista sääntöjä luovaa valtaa samalla tavalla kuin common law -maissa, korkeimpien oikeuksien ratkaisuilla on vahva ennakkovaikutus ja ne ohjaavat alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä. Myös oikeuskirjallisuudella ja oikeustieteellisellä tutkimuksella on epäsuoraa vaikutusta sääntelyn tulkintaan ja kehittymiseen. Sääntelylähteiden hierarkia määrittää niiden suhteellisen painoarvon, jossa perustuslaki on kaikkein ylin sääntelylähde.