suukuivuus

Suukuivuus on termi, jolla viitataan tilaan tai prosessiin, jossa jokin kohde menettää kosteutta ja kuivuu. Sillä voidaan tarkoittaa sekä laajempaa ilmiötä kuten luonnontilaisten alueiden kuivumista että yksittäisten aineiden desiksoitumista. Suomessa ja muussa pohjoismaisessa ympäristötutkimuksessa suukuivuudesta puhutaan erityisesti maaperän, kasvillisuuden ja vesistöjen kuivumisesta sekä vedenpäästöjen vähenemisestä.

Tyyppejä ovat meteorologinen kuivuus, maaperän kuivuus, hydrologinen kuivuus sekä viljelyyn liittyvä kuivuus. Meteorologinen kuivuus kuvaa sademäärän vähyyttä pitkällä aikavälillä, maaperän kuivuus maaperän kosteuden alhaisuutta, hydrologinen kuivuus vesistövarojen kuten jokien ja pohjaveden määrän vähenemistä, ja viljelyyn liittyvä kuivuus tarkoittaa kasvien tarvitseman veden puuttumista kasvukauden aikana.

Syyt ja mittaaminen vaihtelevat ilmiön tyypin mukaan. Pitkittynyt sateiden puute, korkea lämpötila ja suuri haihdunta voivat aiheuttaa kuivuuden, samoin maanpäällisen ja maakerrosten vedenpitävyys sekä ihmisen vedenkäyttö. Kuivuuden esiintymistä seurataan sekä säätilanteiden että vesivarojen avulla; käytössä ovat muun muassa sademäärään ja maaperän kosteuteen perustuvat indikaattorit sekä indeksit kuten SPI (Standardized Precipitation Index), SPEI (Standardized Precipitation Evapotranspiration Index) ja PDSI (Palmer Drought Severity Index).

Vaikutukset voivat olla laajoja: viljelykasvien sietokyvyn aleneminen, ekosysteemien muutokset, maaperän eroosioriskin kasvu sekä vesistöjen ekologiassa tapahtuvat muutokset. Suukuivuuteen liittyviä haasteita pyritään hallitsemaan vesivarojen hallinnalla, kastelun tehostamisella, kuivuutta sietävien viljelykasvien käytöllä sekä sopeutumistoimenpiteillä kuten maa- ja kasvihuonetoimenpiteillä.