sukukielissä

Sukukielet ovat kieliperheen sisäisiä kieliä, jotka ovat kehittyneet samasta yhteisestä kantakielestä. Niiden kuuluminen samaan perheeseen tarkoittaa, ettei kielillä ole pelkästään samankaltaista sanastoa, vaan niillä on pitkäaikainen, geneettinen yhteys, joka näkyy sekä äänneasussa että rakenteissa. Sukukielet erotetaan muista kielistä muun muassa lainakielistä ja yksittäisistä murreista, vaikka näissäkin esiintyy kielen kontaktin vaikutuksia.

Kielitieteen tutkimuksessa sukukielet tunnistetaan vertailevan menetelmän avulla. Tutkijat etenevät löytämällä sukukielien välisiä yhteisiä äännevaihteluja, alkujuuriltaan samankaltaista perussanastoa sekä muu kielellisessä rakenteessa havaittavia johdonmukaisia piirteitä. Näiden perusteella voidaan rekonstruoida kantakieli ja hahmotella kieliperheen kehitysvaiheita.

Esimerkkejä: Romaaniset kielet (espanja, ranska, italiankieliset kielet) ovat latinasta kehittyneitä sukukieliä; germaaniset kielet (englanti, saksa, hollanti) juontuvat kantakielestään Proto-Germanicista; suomalais-ugrilaiset sukukielet sisältävät suomen, viron ja karjalan kielet yhdessä kantakielenään. Näiden ryhmien tutkimus auttaa ymmärtämään kielen muutoksia, alueellista vaihtoa sekä muinaisten yhteyksien laajuutta.

Sukukielet ovat keskeinen käsite sekä kieliperheiden asettamisessa että historiallisen ja kulttuurisen yhteyden karttamisessa. Niiden tarkempaan tuntemukseen liittyy kuitenkin epävarmuuksia, sillä kielten vaihtelu sekä äänteelliset ja sanastolliset muutokset voivat hioa tai peittää alkuperäisiä yhteyksiä. Lisätietoa antavat kantakieli, kieliperheet ja vertailumenetelmät.