kieliperheiden

Kieliperheet ovat kielten ryhmiä, jotka ovat kehittyneet yhteisestä kantakielestä ja jakautuneet useiden sukupolvien aikana. Kullekin kieliperheelle kuuluvat sen jäsenkielien sanastolliset, morfologiset ja äännejärjestelmälliset piirteet, joista voidaan arvioida yhteisiä juuria. Kantakieli on usein rekonstruktoitu tai hypoteettinen, ja tutkijat käyttävät vertailevaa menetelmää löytääkseen yhteisiä muutoksia ja vastineita.

Kieliperheet koostuvat sukuhaaroista ja -suvuista: jokainen haara sisältää kieliä, jotka ovat kehittyneet samasta kantakielestä. Vertaileva kielitiede pyrkii löytämään säännönmukaisia äänimuutoksia, sanaston vastineita sekä lause- ja sanajärjestelmän piirteitä, jotta voidaan rekonstruoida kantakielen ominaisuuksia ja luoda sukupuuta, joka kuvaa kielten suhdetta toisiinsa.

Maailman suurimpiin kieliperheisiin kuuluvat indoeurooppalainen, uralilainen, afroaasialainen, sino-tibetyinen sekä nigero-kongon ja austronesialainen perheet. On myös kieliä, joiden suhdetta toisiin kieliin ei pysty todistamaan tieteellisesti, joita kutsutaan usein kieli-isolaatteiksi. Kieliperheiden rajoja ja yhteyksiä selvitettäessä korostuvat sekä genealogiset että maantieteelliset yhteydet sekä kielten kontaktihistoria.

Suomessa kieli kuuluu uralilaiseen kieliperheeseen, Finno-Ugric (suomalais-ugrilainen) haaraan. Tämä merkitsee historiallisia yhteyksiä suomen, viron ja karjalan kielten välillä, vaikkakin niiden väliset erot ovat suuria. Kieliperheiden tutkimus hyödyntää suuria kielen aineistoja ja nykyaikaisia analyyseja, ja sen avulla voidaan ymmärtää, miten kielet ovat kehittyneet ja millaisia yhteyksiä niillä on toisiinsa.