sosiaalilainsäädäntö

Sosiaalilainsäädäntö on oikeudellinen järjestelmä, joka määrittelee sosiaalisen turvan sekä siihen liittyvät palvelut ja oikeudet. Se rakentaa puitteet, joilla valtion ja muiden julkisten toimijoiden toiminta turvaa ihmisten toimeentulon, terveydenhuollon ja hyvinvoinnin sekä auttaa heikkoja ja haavoittuvia ryhmiä. Keskeisiä aloja ovat sosiaaliturva (esim. etuudet toimeentulon turvaamiseksi), terveydenhuolto, sosiaalipalvelut sekä perhe- ja asumistuet, työelämän turva ja työllistymisen edistäminen, vammaisetuudet sekä vanhusten ja muiden hoitoa tarvitsevien tuki.

Sosiaalilainsäädäntö määrittelee oikeudet, velvollisuudet, hakemismenettelyt sekä ehtoja etuuksien saamiseen. Se säädetään lainsäädäntöön usein koostuvien lakien, asetusten ja ohjeiden kautta, ja sitä toimeenpanevat pääasiassa hallitus, ministeriöt, Kelan (Kansaneläkelaitos) ja kunnat sekä sosiaali- ja terveydenhuolto-organisaatiot. Rahoitus muodostuu verotuksesta, sosiaalivakuutusmaksuista sekä mahdollisista asianomaisista rahastoista. Lainsäädäntöä valvovat oikeus- ja valvontamenettelyt sekä hallintotuomioistuimet.

Kansainväliset velvoitteet, kuten Euroopan unionin sosiaalipolitiikan direktiivit sekä Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeus- ja köyhyyden vähentämistavoitteet, vaikuttavat sosiaalilainsäädäntöön. Suomen sosiaalilainsäädäntö on suunnattu suojaamaan yksilön perustoimeentuloa sekä tukemaan tasa-arvoa ja palvelujen yhdenvertaista saatavuutta.