sonaatteja

Sonaatteja ovat instrumentaalimusiikin teoksia, jotka ovat yleensä jaettu useampiin kuin yhteen liikettä. Sana tulee italialaisesta sanasta sonata, joka juontuu sanasta sonare eli soida. Sonaatit ovat olleet keskeinen sävellysmuoto sekä soolo- että kamarimusiikissa, ja ne voivat olla kirjoitettuja soololle (esim. piano, viulu, cello) tai kahden soittimen yhteenteos (esim. viulu ja piano).

Rakenne: Tyypillisesti kolme tai neljä liikettä; ensimmäinen liike on usein nopea ja perustuu sonata-allegro -muotoon, toinen hidas, kolmas tai neljäs nopea ja usein rytmillisesti energinen. Joissain teoksissa on myös ohjelmallisia tai rondo-luontoisia päätösliikkeitä. Sonaatti voi olla ensisijaisesti yhden soittimen varaan (pianosonaatti, viulusonaatti, sellosonaatti) tai kahden soittimen yhteisteos (viulu- ja piano).

Historia: Sonaatin käsitteen kehitys alkoi 1600-luvulla Italiassa, ja siitä kehittyi tärkeä kamari- ja soolomusiikin muoto barokin ja klassismin aikana. Barokkina teoksen muotona rikastivat erityisesti sonata da chiesa ja sonata da camera. Klassisen aikakauden suurimmat sonaattisarjat syntyivät Haydnin, Mozartin ja Beethovenin kynästä, ja niissä muotokieli vakiintui kolmesta tai neljästä liikkeestä sekä sonata-allegro -tulkitukseen. Romanttisella ajalla sonaatti laajensi ilmaisua, ja säveltäjät kuten Chopin, Schubert, Brahms sekä myöhemmin Bartók ja Prokófjev loivat henkilökohtaisia, usein dramaattisia ilmaisureittejä.

Tyypillisiä esimerkkejä: piano-sonaatit kuten Beethovenin ja Mozartin tuotanto sekä Schubertin piano-sonaatit; lisäksi viulu- ja pianosonaatit ovat keskeinen kamarimusiikin ala. Sonaatteja kirjoitetaan edelleen sekä perinteisin että uudistavin ottein, ja ne ovat keskeinen osa sekä konserttiohjelmistoa että opetusta.