skolastiikka

Skolastiikka on keskiajan eurooppalainen teologia ja filosofia, jossa uskon ja järjen yhteensovittamista pidettiin keskeisenä tutkimusmenetelmänä. Sen tavoitteena oli selittää ja puolustaa kristillistä oppia sekä kehittää systemaattista ajattelua Aristoteleen filosofian sekä muun menneisyyden filosofian perintöön nojaten. Skolastiikka kehittyi erityisesti yliopistoissa 1100-luvulta eteenpäin.

Keskiaikainen skolastiikka levisi Ranskasta ja Italiasta Englantiin sekä Pohjois- ja Saksan yliopistoihin, kuten Pariisi, Oxford ja Bologna. Merkittäviä vaikuttajia olivat Tuomas Akvinolainen, Albertus Magnus, Duns Scotus ja William of Ockham. Heidän työnsä yhdisti teologiaa, metafysiikkaa ja logiikkaa Aristotelesin opetusten sekä kantien ja arabialaisen ja juutalaisen filosofian tulkintojen kanssa. Opetusmenetelminä käytettiin usein kommentaarteja, summae- ja quaestio-tekniikkaa sekä disputaatioita.

Metodina skolastiikka korosti kysymys–vastauksiin perustuvaa rakennetta: esitetään kysymys, tarkastellaan mahdollisia ratkaisuja, esitetään vastaväitteet (sed contra) ja annetaan lopullinen ratkaisu. Tämän rakenteen tarkoituksena oli järjestelmällisesti selittää teologiaa ja filosofiaa sekä käsitellä Jumalan olemusta, tieteen ja uskon suhdetta sekä moraalifilosofiaa. Skolastiikka korosti myös Aristoteleen logiikkaa ja metafysiikkaa sekä kommentaarityötä.

Skolastiikan vaikutus on merkittävä katolisen teologian tradition ja länsimaalaisen filosofian kehityksessä. Sillä oli erityinen asema Thomistisen koulukunnan kautta, ja sen menetelmät periytyivät yliopistoihin vielä uuden ajan kynnyksellä. Renessanssin humanismi ja reformaatio kyseenalaistivat osia sen näkemyksistä, mutta skolastiikan tutkimusmuotoja ja dialektista perinnettä käytetään yhä oppineistojen historian ja teologian tutkimuksessa.