sidosmenetelmiä

Sidosmenetelmiä käsittelee, miten aineiden komponentit liitetään toisiinsa tai kiinnittyvät alustaansa. Sidosmenetelmien valinta riippuu käyttökohteesta, ympäristöolosuhteista ja halutusta kestävyydestä sekä palautettavuudesta. Yleisesti sidosmenetelmät voidaan jakaa kemiallisiin ja fysikaalisiin sidoksiin sekä erikoistuneisiin biologisiin tai teknisiin sitoutumismekanismeihin.

Kemialliset sidosmenetelmät muodostuvat kemiallisista sidoksista, joita tarvitaan kovalenttisten, ionisten tai metallien välisessä sitoutumisessa. Kovalenttinen sidos on vahva ja usein pysyvä, mutta voi vaatia kemiallista reaktiota. Ioninen sidos syntyy vastakkaisesti varautuneiden ryhmien välille, ja se on yleinen erityisesti ionisissa tai polymeerien suoloissa. Koordinointi- tai kompleksi-sidokset ovat metalliatomien ja ligandin välisiä sidoksia, tavanomaisia katalyysissä ja monomeerien sitoutumisessa. Näiden sidosten lisäksi myös metalloidit voivat muodostaa monimutkaisia sidostuksia.

Fysikaaliset (fysikaaliset) sidokset ovat usein heikompia ja korostuvat pintasidoksissa sekä adsorptiossa. Näitä ovat esimerkiksi vetypidännät, van der Waals -voimat ja hydrofobiset vuorovaikutukset. Fyysinen adsorptio voi olla käänteenkestävää ja riippuu ympäröivästä ympäristöstä, lämpötilasta ja pintojen ominaisuuksista.

Biologiset ja suunnitellut sitoutumismekanismit perustuvat spesifiseen sitoutumiseen, kuten -antigeeni-vasta-aine -reaktioihin, proteiinien ja liganttien välisiin reseptori-sidoksiin sekä DNA-hybridisaatioon. Käytännössä sidosmenetelmiä sovelletaan kaupassa ja biotieteissä, kuten puhdistuksessa, diagnostiikassa, materiaalitekniikassa ja lääketeollisuudessa.

Sidosmenetelmien valintaan vaikuttavat kiinnittymisen kesto, toistettavuus, olosuhteiden kestävyys sekä turvallisuus ja tuotantoketjun taloudelliset tekijät.