sekulaariuden

Sekularismin käsite kuvaa julkisen elämän erottamista uskonnollisista instituutioista sekä valtion toiminnan neutraaliutta uskonnollisten vakaumusten suhteen. Sen tavoitteena on suojata uskonnonvapautta sekä varmistaa, että valtion päätökset eivät ilmaise tietyn uskonnon oppia. Sekularismi ei yleensä tarkoita uskonnon kieltämistä, vaan uskonnollisen ja julkisen tilan välistä eroa sekä uskonnollisen moninaisuuden kunnioittamista.

Historiallisesti sekularismi on kehittynyt valistuksen ja demokratian kehitysvaiheiden myötä. Eri maissa on syntynyt erilaisia malleja: Ranskan laïcité korostaa valtion uskonnollista neutraliteettia ja julkisen tilan vapautta uskonnollisesta vaikuttamisesta; Yhdysvalloissa uskonnonvapaus yhdistyy vahvaan yksilönvapauteen ja erottelun periaatteeseen valtion ja kirkon välillä; Pohjoismaat ovat korostaneet sekä uskonnonvapautta että tasa-arvoa sekä pluralismia julkisessa elämässä.

Keskeisiin periaatteisiin kuuluu julkisen tilan neutraalius sekä uskonnollisen opin vaikutuksen rajoittaminen julkisessa rahoituksessa ja koulutuksessa. Yksilöillä on oikeus harjoittaa uskontoaan yksityisesti, ja valtion tehtävänä on kohdella kaikkia ihmisiä tasapuolisesti vakaumuksesta riippumatta. Sekularismia sovelletaan eri tavoin koulutuksesta lainsäädäntöön ja julkiseen palveluun, mikä johtaa jatkuvaan keskusteluun siitä, miten uskonnollinen ja ei-uskonnollinen identiteetti voivat elää rinnakkain.

Keskustelussa sekularismi kohtaa sekä tuen että kritiikin: sitä arvostetaan pluralistisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan perustana, mutta sitä myös kritisoidaan uskonnonvapautta rajoittavana tai kulttuurisen moninaisuuden kaventajana. Käytännön haasteet vaihtelevat maiden ja yhteisöjen mukaan.