sähkönegatiivisuudessa

Sähkönegatiivisuus on kemiallinen ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Se on suhteellinen mitta, ja sen arvo vaihtelee alkuaineittain. Sähkönegatiivisuus on keskeinen käsite kemiassa, sillä se auttaa selittämään kemiallisten sidosten luonnetta ja yhdisteiden ominaisuuksia. Mitä suurempi sähkönegatiivisuusarvo, sitä voimakkaammin atomi vetää elektroneja puoleensa.

Paulingin sähkönegatiivisuusasteikko on yleisimmin käytetty tapa kvantifioida sähkönegatiivisuutta. Tällä asteikolla fluori on sähkönegatiivisin alkuaine, ja sen arvo on 4.0. Caesium ja frankium ovat vähiten sähkönegatiivisia, arvoiltaan noin 0.7. Yleisesti ottaen sähkönegatiivisuus kasvaa jaksollisessa järjestelmässä oikealle ja ylöspäin, eli epäjalot metallit ovat vähiten sähkönegatiivisia ja halogeenit sekä jalokaasut (vaikkakin jalokaasut reagoivat harvoin) ovat sähkönegatiivisimpia.

Sähkönegatiivisuuden erot sidoksissa määräävät sidoksen luonteen. Jos kahden atomin välinen sähkönegatiivisuusero on suuri, sidos on todennäköisesti polaarinen kovalenttinen tai jopa ionisidos. Jos ero on pieni, sidos on kovalenttinen. Esimerkiksi vesi (H2O) on polaarinen molekyyli, koska happiatomi on huomattavasti sähkönegatiivisempi kuin vetyatomit, mikä johtaa sähkövarauksen epätasaiseen jakautumiseen molekyylissä. Tämä polaarisuus vaikuttaa merkittävästi veden ominaisuuksiin, kuten sen kykyyn liuottaa muita aineita.