reunakasvillisuus

Reunakasvillisuus on kasvillisuuden vyöhyke, joka sijaitsee kahden perusympäristön rajalla, kuten pellon ja metsän, jokialueen ja rannan tai tienvarren ja viljelymaiseman välillä. Tämä vyöhyke koostuu usein monipuolisesta lajistosta, joka sisältää ruoho- ja ruohovartisia lajeja sekä pensaikkoja ja joitakin pieniä puita sekä köynnöksiä, ja se sietää sekä valon että kosteuden vaihtelua. Reunakasvillisuus muodostaa siirtymäalueen kahden ympäristön välille.

Reunakasvillisuudella on useita ekologisia tehtäviä. Se tarjoaa suojapaikkoja ja liikkumisreittejä monille hyönteisille, linnuille ja pieneliöille, ja lisää alueen biologista monimuotoisuutta. Lisäksi se auttaa maaperän stabiloinnissa ja eroosion ehkäisyssä sekä suodattaa ravinteita ja kiintoaineita, mikä voi parantaa veden laatua pitkällä aikavälillä. Se toimii myös mikroilmaston säätelijänä, vähentäen kuivuutta, tarjoten tuulensuojaa ja hidastaen lämpötilavaihteluita.

Reunakasvillisuus vaihtelee alueittain: pellon reunan niitty- ja ruohikkoalueita, tienvarsilla tiheää pensaikkoa ja köynnöksiä, joenvarsilla kosteikkoa ja ruovikkoa sekä ranta-alueilla kosteikkolehtoja ja sammalia. Sen koostumus määräytyy valon, kosteuden, maaperän ja maisemankäytön mukaan sekä siitä, millaista häiriötä alueelle kohdistetaan, kuten niittoa, laidunnusta tai metsänrajan muokkaamista.

Hoito ja hallinta: Erityisesti maatalous- ja metsätaloudessa reunakasvillisuuden hallinta on tärkeää sekä luonnon monimuotoisuuden että ekosysteemipalveluiden kannalta. Reunavyöhykkeitä voidaan ylläpitää jättämällä osa reunaa niittämättä, soveltamalla kevyttä ja ajoittaista niittämistä sekä sallimalla osa alueista kasvaa villiytyneenä. Lisäksi kosteikkorantojen ja vedenpinnan läheisten vyöhykkeiden suojelu parantaa veden laatua ja monimuotoisuutta. Toisaalta liiallinen leikkuu, kuluminen, ravinteiden valuminen sekä vieraslajien leviäminen voivat heikentää reunakasvillisuutta.

Reunakasvillisuus on tutkimus- ja ympäristövalvonnan tärkeä monimuotoinen indikaattori. Sen laji- ja rakenteellinen kirjo heijastaa maankäytön muutoksia, ilmaston vaikutuksia sekä vesistöjen tilaa. Tietoa käytetään muun muassa maisemanhoidossa, luonnonsuojelussa ja vesistöjen suunnittelussa.