resorboitumisesta

Resorboitumisesta käytetään termiä kuvaamaan biologisessa kontekstissa tapahtuvaa prosessia, jossa aineita hajotetaan ja siirretään pois solujen ympäristöstä tai takaisin soluihin ja kudoksiin. Prosessi on keskeinen sekä kudosten remodeloinnissa että aineiden aineenvaihdunnan säätelyssä.

Keskeisiä esimerkkejä ovat luuston resorptio, jonka suorittavat osteoklaatit hajottaen luukudosta ja vapauttaen kalsiumia sekä fosfaattia verenkiertoon, sekä ravintoaineiden takaisinotto ruoansulatuskanavassa ja munuaisissa. Resorptio voi esiintyä myös kehityksen ja hampaiden juurten muokkauksissa sekä tulehduksellisissa tiloissa.

Mekanismit vaihtelevat kohteesta riippuen. Luustossa solut hajottavat luukudosta happojen ja entsyymien avulla, kun taas ruoansulatuskanavassa ja munuaisissa aineet kulkeutuvat solukalvon yli aktiivisilla kuljetuskanavilla ja palautuvat verenkiertoon. Prosessi on siksi monitahoinen ja riippuvainen sekä solutason että kudosten tasoisesta säädöstä.

Regulointi perustuu hormonaaliseen ja mekaaniseen säätelyyn. PTH lisää luuston resorptioita, kun taas calcitonin ja estrogeenit voivat vähentää niitä. D-vitamiini tehostaa suoliston ja munuaisten takaisinottoa ja säätelee kalsiumin sekä fosfaatin saatavuutta. Mekaaninen kuorma sekä tulehdukselliset signalit vaikuttavat myös resorptioihin.

Kliininen merkitys: liiallinen resorptio voi johtaa luun heikkenemiseen ja osteoporoosiin sekä muuhun luuston remodelointiin liittyviin ongelmiin. Liian vähäinen resorptio voi estää normaalia remodelointia. Resorboitumisen häiriöihin kohdistuvat hoitotoimet sisältävät antiresorptiivisia lääkkeitä, kuten bisfosfonaatteja ja denosumab-lääkettä.