reiäkortit

Reikäkortit, tai reikäkorttitekniikka, olivat varhainen tietokoneiden ja tietojärjestelmien tietojen tallennus- ja siirtomenetelmä, joka oli yleisessä käytössä 1940-luvulta 1970-luvulle. Reikäkortit olivat pieniä, kartongista valmistettuja kortteja, joissa oli rivi reikiä, jotka edustivat tietoa. Niitä käytettiin lähinnä tietojen syöttämiseen ja käsittelyyn koneellisesti, ennen kuin magneettilevyjen ja kiintolevyjen käyttö yleistyi.

Reikäkorttien kehitys alkoi jo 1800-luvulla, mutta niiden merkittävä käyttö tietojenkäsittelyssä alkoi Herman Hollerithin kehittämällä tabulaattorilla vuonna 1890. Hollerithin keksintöä käytettiin Yhdysvaltain väestönlaskennassa 1890, ja se helpotti huomattavasti tietojen käsittelyä. Hollerith perusti myöhemmin yrityksen, joka myöhemmin yhdistyi muiden kanssa ja muodostui IBM:ksi.

Reikäkortit olivat suosittuja, koska niitä oli helppo valmistaa ja käsitellä koneellisesti. Jokainen reikä tai sen puuttuminen kortissa edustivat tiettyä tietoa, kuten numeroita, kirjaimia tai ohjelmointikieltä. Kortteja käsiteltiin reikäkorttilukijoilla, jotka lukivat reikien avulla tiedot ja ohjelmat. Reikäkorttien avulla oli mahdollista tallentaa ja siirtää tietoja nopeasti ja luotettavasti.

Reikäkortit olivat keskeinen osa varhaisia tietokoneita, kuten IBM:n 650-mallia, ja niitä käytettiin myös mainostoimistoissa, yrityksissä ja hallinnossa. Vaikka reikäkortit korvattiin myöhemmin magneettikaseteilla ja kiintolevyillä, niillä oli merkittävä rooli tietotekniikan kehityksessä ja ne ovat edelleen osa tietokonehistorian peruskiviä. Nykyään reikäkortit ovat lähinnä museokappaleita, mutta niiden periaatteet vaikuttivat edelleen nykyaikaisiin tietokantojen ja tietojen käsittelymenetelmiin.