rannikkovyöhykkeisiin

Rannikkovyöhykkeisiin viitataan maantieteellisessä ja ympäristönhoidon kontekstissa alueeseen, jossa maan ja meren vuorovaikutus on keskeistä. Rannikkovyöhyke kattaa usein sekä rannikkoseudun maaperän vyöhykkeen että siihen liittyvät lähimerialueet, joissa vesistö- ja rannikkoprosessit vaikuttavat toisiinsa. Käsitteen käyttötarkoitukset vaihtelevat: se voi kuvata luonnontieteellistä aluejaksoa, riskienhallintaa, infrastruktuurin suunnittelua tai ympäristö- ja talouspolitiikkaa.

Rannikkovyöhykkeet ovat dynaamisia ja monimuotoisia. Niihin kuuluvat hiekkarannat, dyynit, lahdet ja suistot sekä lähimerialueiden saaristot ja suojavyöhykkeet. Alueen ekosysteemit tarjoavat palveluita kuten veden laadun tukeminen, biologisen monimuotoisuuden ylläpito sekä virkistys- ja taloudellisia arvoja. Ihmistoiminta – asuminen, satamat, teollisuus, kalastus ja matkailu – muokkaa rannikkovyöhykkeiden rakennetta ja toimintaa.

Rannikkovyöhykkeiden hallinta ja suunnittelu ovat osa kansallista ja kansainvälistä rannikkostrategiaa. Ne yhdistävät vesipolitiikan, maankäytön suunnittelun sekä ympäristönsuojelun tavoitteet ja rakentuvat riskien hallintaan sekä ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Haasteina korostuvat eroosio ja merenpinnan nousu, sään ääri-ilmiöt, hajakuormitus sekä maankäytön ja infrastruktuurin paineet.

Suomen kontekstissa rannikkovyöhykset ulottuvat Itämeren ja Perämeren rannikoille, joissa korostuvat arvoiltaan rikas luonto, merellinen elinkeinotoiminta sekä kulttuuriperintö. Kansallinen suunnittelu huomioi sekä luonnonvarojen että ihmisen tarpeet, kun rakennetaan kestävää ja turvallista rannikkotoimintaa.