pseudepigrafiset

Pseudepigrafiset tekstit ovat kirjoituksia, joita väitetään kirjoittaneen tietty henkilö, vaikka todellinen tekijä on muu. Tutkimuksessa termi kattaa muinaisen juutalaisen ja varhaiskristillisen kirjallisuuden, jossa teos annetaan kirjoittajaksi tunnetun profeetan, apostolin tai patriarkan nimessä, usein tarkoituksellisesti tai perinteen mukaan uskottavuuden lisäämiseksi.

Näillä teksteillä ei yleensä ole kanonista asemaa, mutta ne ovat tärkeitä ymmärtämään yhteisöjen uskomuksia, käytäntöjä ja historiallisia konteksteja. Ne ajoittuvat yleensä noin 3. vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua vuosisatoihin ja niiden säilymistavat ovat moninaiset: kreikka, heprea, aramea, syrialaiset sekä latina ja etiopialaiset kielimuodot. Tyylilajit vaihtelevat: profeetalliset ilmestykset, laajennetut raamatulliset kertomukset ja teologiset tutkielmat, joiden äänityyli imitoi vanhojen auktoriteettien kieltä.

Tunnetuimpia pseudepigrafisia teoksia ovat esimerkiksi 1 Henokin kirja, Jubilees, Aabrahamin ilmestys sekä Testamentit kahdentoista patriarkan. Tutkimuksessa niiden suhde kanoniin ja apokryfikirjoihin selitetään usein erikseen: keskeinen kriteeri on epäaito tai kiistanalainen osoitus tekijästä, ei teoksen arvo tai historiallinen merkitys. Pseudepigrafia heijastaa yhteisöjen pyrkimyksiä osoittaa auktoriteettia, perinnettä, lain tulkintaa, messianistisia odotuksia ja eettistä opetusta.

Termi pseudepigrafiset on vakiintunut nimi tälle kirjallisuudelle suomalaisessa tutkimuksessa.