poststrukturalistien

Poststrukturalistit viittaavat 1960-luvun lopun Ranskassa syntyneeseen kriittiseen teoriaan, joka kehittyi strukturalismin kritiikistä. He korostavat, että merkitykset ovat moninaisia, epävarmoja ja kielellisesti rakentuvia, eivätkä ne perustu pysyviin rakenteisiin. Teksti ja puhe rakentavat identiteettejä, totuutta ja vallan muotoja, ja näiden muodostumista tulkitaan useista konteksteista käsin. Poststrukturalistit kritisoivat suuria kertomuksia ja ajatusta subjekteista itsenäisinä lähteinä; he painottavat jatkuvaa tulkinnan prosessia sekä kritiikkiä vallan ja tiedon suhteista.

Keskeisiä käsitteitä ovat dekonstruktio, diskurssit, differance ja teksteistä toiseen siirtyvät merkitysten linjat. Jacques Derrida kehitti dekonstruktiona idean, jonka mukaan teksteissä merkit eivät koskaan päästä kiinni yhtä totuutta, vaan merkitykset ovat erotuksien ja viivästysten tuotetta. Michel Foucault analysoi tiedon ja vallan discoursesina ja käytti genealoogista menetelmää ymmärtääkseen, miten vallankäyttö muokkaa ymmärrystä sekä normeja. Roland Barthes ja muut ovat painottaneet lukijan roolin ja “kirjoittajan kuoleman” kaltaisia kääntökohtia, joissa merkitys syntyy lukukontekstissa.

Poststrukturalistiset ajatukset ovat vaikuttaneet laajasti humanistisissa tieteissä: kirjallisuustieteessä, sosiologiassa, kulttuurintutkimuksessa sekä feministisessä ja postkolonialistisessa teoriassa. Ne ovat tuoneet esiin kriittisen suhtautumisen kielen käyttöön, identiteetteihin ja voimasuhteisiin. Kritiikkiä kohtaan esitetään usein relativismin ja anti-fundamentalismin syytöksiä sekä epäilystä objektiivisen tiedon mahdollisuudesta. Silti poststrukturalistiset lähtökohdat ovat muokanneet tutkimuksen tavoitetta ja menetelmiä monin tavoin.