Poststrukturalistiset

Poststrukturalistiset viittaavat 1960-luvulta alkanutta ranskalaista ajattelukantaa, joka asettui vastapainoksi strukturalismille ja korostaa merkitysten epävarmuutta sekä kielen ja diskurssien roolia tiedon rakentamisessa. Siirtymä kohti poststrukturalismia syntyi monin tavoin kritisoimalla rakennusten, kuten kielen tai kulttuurin staattisia rakenteita.

Keskeisiä ajattelijoita ovat Jacques Derrida, joka kehitti dekonstruoinnin menetelmänä tekstin sisäisen ristiriidan ja arvojärjestysten epävarmuuden paljastamisen; Michel Foucault, jonka tutkimukset discoursesin, mielenterveyden, seksuaalisuuden ja instituutioiden kautta paljastivat, miten vallan ja tiedon suhteet muodostavat todellisuuden; Roland Barthes, joka korosti tekstin moniperusteisuutta ja “Authorin kuolemia”; sekä Julie Kristeva, intertekstuaalisuuden käsitteen tuominen. Joidenkin mukaan myös Gilles Deleuze ja hänen yhteistyökumppaninsa käytännöt ovat kuuluneet poststrukturalistiseen keskusteluun.

Keskeisiä teemoja ovat merkityksen moninaisuus, subjektiuden rakentuminen diskursseissa, kielellinen tuotanto ja tekstiä levittävä avaruus, sekä vallan ja tiedon kytkökset. Poststrukturalistit kyseenalaistavat ajatuksen objektiivisesta todellisuudesta ja kiinnittyvät usein kulttuurin ja taiteen analysointiin, kirjallisuudesta filosofiaan sekä kulttuurintutkimukseen. He korostavat lukijan roolia merkityksen tulkinnassa ja ilmiöiden monitasoista kontekstuaalisuutta.

Kritiikkiä kohtaan poststrukturalistit ovat vastanneet painottamalla diskurssien monimuotoisuutta sekä kyseenalaistamalla yksiselitteiset totuudet, mutta kritiikki on joskus kohdistunut relativismiin ja käytännön poliittisten ja taloudellisten tekijöiden aliarviointiin. Silti heidän vaikutuksensa ulottuu laajasti kirjallisuudentutkimuksesta sosiologiaan ja kulttuurintutkimukseen.