posthumanistiseen

Posthumanistinen (tai posthumanistiseen liittyvä) viittaa posthumanismin periaatteisiin ja tutkimussuuntautumiseen, jossa ihmiskeskeisyys haastetaan ja huomio kiinnitetään sekä ei-inhimillisiin toimijoihin että teknologian ja materiaalisten käytäntöjen vaikutuksiin. Posthumanistinen lähestymistapa korostaa moninaisten agen cioiden ja entiteettien yhteisliitoksia sekä ihmisen ja ei-inhimillisten kumppanien välistä jännitteitä.

Historian ja teoreettisen taustan mukaan posthumanismi juontaa juurensa 1980–1990-lukujen tutkimuksesta, jossa kriittiset humanismit ja teknologiakeskeiset kulttuuriteoriat kohtasivat toisiaan. Kansainvälisesti keskeisiä viitepisteitä ovat Donna Harawayn Cyborg Manifesto, N. Katherine Haylesin How We Became Posthuman sekä Rosi Braidottin kirjoitukset posthumanistisesta etiikasta ja kokoontumisesta. Suomalaisessa kontekstissa termi on omaksuttu osaksi sekä filosofian että kulttuurintutkimuksen keskustelua, ja sitä sovelletaan sekä kirjallisuustutkimuksissa että mediataiteen ja digitaalisen humanismin tutkimuksessa.

Keskeisiä teemoja ovat ihmisen poissulkemisen ja erottelemisen kriittinen tarkastelu, relational ontology eli todellisuuden ymmärrys verkostona, jossa ihmiset, eläimet, teknologiat ja ympäristö ovat vuorovaikutuksessa ja vaikuttavat toisiinsa. Posthumanistinen etiikka kyseenalaistaa yksinomaisen ihmisoikeuden ja huomioi muiden toimijoiden arvoa sekä oikeutta olla osallisina maailmassa. Teoreet ovat vaikuttaneet tutkimusmenetelmiin, kulttuuritulkintaan sekä suunnitteluun, esimerkiksi tekoälyn, bioteknologian ja ympäristöutkimuksen aloilla.

Kritiikkiin kuuluu keskustelu relativismin tai teknotopian välttämisestä sekä käsitteellisen selkeyden problematiikka. Suomessa posthumanismi nähdään usein monitieteisenä kytkökseksi humanistisen ja teknososion välillä, joka tarjoaa välineitä sekä kulttuuri- että eettisiin analyysiin.