polytonaalisuutta

Polytonaalisuus tarkoittaa samaan aikaan kuultavaa kahden tai useamman tonaalisen keskuksen käyttöä. Käytännössä se ilmenee siten, että osa musiikista rakentuu yhdellä avaimella ja toinen osa toisella, jolloin erilaiset stemmat tai rytmiryhmät muodostavat samanaikaisia precedensseja. Polytonaalisuus eroaa esimerkiksi perinteisestä funktionaalisesta harmonisesta järjestelmästä siinä, että ei välttämättä ole yksittäistä, selkeää etenemistä kohti jaettua tonaalisuutta.

Käyttö ja kehitys liittyvät pitkälti 1900-luvun modernistiseen kokeiluun. Tunnettuja esimerkkejä polytonaalisuuden käytöstä ovat Ivesin ja Milhaudin tuotannot sekä joidenkin Stravinskyin 1920-luvun teosten harmoniset ratkaisut. Milhaudin La création du monde (1923) ja Ivesin varhaiset teokset esittävät usein rinnakkaisia avaimia, joiden yhteisvaikutus luo rikkaita, yllätyksellisiä äänimaisemia. Myöhemmin polytonaalisuutta hyödynnettiin laajemmin neoklassisessa ja eksperimentaalisessa musiikissa sekä joissakin Olivier Messiaenin ja muiden saman aikakauden säveltäjien töissä.

Teknisesti polytonaalisuus voi ilmestyä kaksois- tai useampien avainkeskusten rinnakkaisena soinnin rakentamisena, erillisten melodioiden kuljenta rinnakkain eri avaimissa tai polykorvivirrasta muodostuvien sointu- ja sointukuvioiden yhteiskäyttönä. Tämä lähestymistapa rikastuttaa harmonista väripalettia ja muuttaa kuulijan käsitystä tonaliteetista.

Nykyään polytonaalisuutta käsitellään usein osana laajempaa harmoniikan historian kehitystä ja sen roolia monimuotoisen, monikielisen äänimaailman luomisessa.